Hoitotyöntekijäpulan syyt ja ratkaisut

Viime viikkoina on eri puolilta Suomea kuulunut yhä vakavampia hätähuutoja siitä, ettei koulutettuja hoitajia saa enää edes vakituisiin työsuhteisiin, puhumattakaan siitä, että sijaisia olisi saatavilla. Koronaepidemia on varmasti vaikeuttanut tilannetta, mutta hoitajapulan syyt ovat paljon syvemmällä ja kauempana.

Yhteiskunnassa on monella tavalla usean vuoden ajan kieltäydytty uskomasta sitä tosiasiaa, että hoitotyöntekijäpula uhkaa vakavasti sosiaali- ja terveystoimen laadukasta toteutusta. Nyt tämä tosiasia alkaa toteutua silmiemme alla. Olen itse monen muun asiantuntijan kanssa varoitellut asiasta säännöllisesti jo usean vuoden ajan, mutta varoituksia ei ole otettu vakavasti.

Seuraavassa viisi toisiinsa kytkeytynyttä syytä siihen, miksi olemme ajautuneet tähän tilanteeseen.

Arvostus hoitotyötä ja hoitotyöntekijöitä kohtaan tulee esille juhlapuheissa, mutta käytännössä hoitajat kertovat työstään ihan jotain muuta. Heitä ei kuulla eikä kuunnella. Heidän asiantuntemustaan ja osaamistaan ei arvosteta eikä hyödynnetä. Vähättelyä on myös kuvitella, että hoitotyön ongelmat korjautuvat pelkästään henkilöstömitoituksia korjaamalla, ilman että samalla keskustellaan henkilökunnan osaamisen ja ammattitaidon merkityksestä.

Jo käsipareista puhuminen osoittaa vähättelevä suhtautumista hoitotyössä tarvittavaan osaamiseen ja asiantuntijuuteen. Hoitotyön vähättelyä menneinä vuosina oli myös se, että lähihoitajien koulutuksessa poistettiin soveltuvuuskokeet, aivan kuin kuka tahansa soveltuisi hoitotyöhön.

Toki resursseillaan on merkitystä ja yksi keskeinen syy alalta pakoon ovat työolosuhteet. Jatkuvasti liian pieni henkilökuntamäärä suhteessa potilaiden määrään tai hoitoisuuteen aiheuttaa jatkuvaa henkistä rasitusta, kun työtä ei pysty enää tekemään oman ammattietiikan mukaisesti.

Kun tähän lisätään työnantajan jatkuvasti kiristyvät vaatimukset tehdä enemmän ja nopeammin, on monella hoitotyöntekijällä vain kaksi vaihtoehtoa: Tukahdutat eettisten omatunnon ja lopetat ajattelemasta, miltä potilaasta ja asiakkaasta tuntuu tai vaihdat työpaikkaa – tai yhä useammin myös alaa.

Arvostukseen liittyy myös palkkaus. Miesvaltaisilla aloilla saman koulutustason vaativissa ammateissa ei hoitajien saamalla palkalla suostuttaisiin edes työskentelemään. Entistä kummallisemmaksi asia tulee, kun otetaan huomioon hoitotyöntekijöiden vastuullinen työ. Hoitotyöntekijöiden ammattitaidon varassa on usein ihmisten henki, terveys ja elämän laatu.

Kun tähän lisätään vielä johtamisen ongelmat ja huonot urakehitysmahdollisuudet, onkin ”soppa” valmis.

Hoitotyön johtajia on viime vuosina koko ajan vähennetty ja ilman heitä hoitotyöntekijät kokevat olevansa tuuliajolla. Hoitotyön kehittäminen ja koordinoimien on melko mahdotonta, jos lähijohtajalla on useita työyhteisöjä johdettavanaan tai ylihoitajia virat on kokonaan lopetettu tai heidän toimintaedellytyksiään on heikennetty.

Usein johtamisen puutteet näkyvät myös siinä, ettei organisaatiossa ole näyttöön perustuvaa hoitotyötä. Kansallisella tasolla lääketieteeseen perustuvien käypähoitosuositusten rahoitus on järjestetty mallikkaasti valtion talousarviosta, mutta esimerkiksi valtakunnallisia hoitotyönsuosituksia tekevän Hoitotyön tutkimussäätiön rahoitus ei mahdollista tutkimusnäyttöön perustuvien hoitotyönsuositusten laadintaa käytännöstä nousevien tarpeiden mukaisesti.

Viimeisenä vakavana epäkohtana hoitotyössä ovat kliinisen urakehityksen puutteet. Esimerkiksi sairaanhoitajien koulutus antaa perusvalmiudet toimia ammatissa, mutta hoitotyössä tarvitaan paljon myös erityisosaamista ja asiantuntijuutta, jota peruskoulutuksen aikana ei pystytä antamaan. Tällä hetkellä mahdollisuudet erikoistua ovat lähes olemattomat. Kliininen urakehitys on mahdotonta myös sen takia, ettei tällä hetkellä ole valtakunnallisesti koordinoitua erikoistumiskoulutusjärjestelmää.

Jos halutaan, että meillä on tulevaisuudessakin päteviä ja osaavia hoitotyöntekijöitä ei koulutuspaikkojen lisääminen yksin riitä. Nyt on laitettava myös työolosuhteet, palkkaus, johtaminen ja urakehitysmahdollisuudet kuntoon. Tämä olisi sitä arvostusta, jota hoitotyöntekijät toivovat juhlapuheiden sijaan. Tässä tarvitaan sekä valtakunnallisia että alueellisia ratkaisuja.

 

-Merja Mäkisalo-Ropponen

kansanedustaja (sd)

 

 

+3
MerjaMkisalo-Ropponen
Sosialidemokraatit Joensuu

Olen kolmannen kauden kansanedustaja Joensuusta. Valmistuin sairaanhoitajaksi vuonna 1981, erikoissairaanhoitajaksi 1983 ja terveydenhuollon opettajaksi 1991. Terveydenhuollon hallinnon tutkinnon suoritin 1993, terveydenhuollon lisensiaatin 1995 ja terveystieteiden tohtorin 1998. Vuonna 2003 opiskelin draamakouluttajaksi. Uskon, että elinikäinen oppiminen on itseensä tutustumista koko elämän ajan. Tässä asiassa ei koskaan tule täysin oppineeksi.
Ennen eduskuntaan tuloani työskentelin 10 vuoden ajan työyhteisökouluttajana. Joensuun kaupunginvaltuustossa olen viidettä kautta, tällä kaudella valtuuston 1. varapuheenjohtajana. Olen Muistiliitto ry:n hallituksen puheenjohtaja, valtakunnallisen Kulttuurihyvinvointipoolin puheenjohtaja, Eduskunnan Vammaisasiain yhteistyöryhmän puheenjohtaja, Miina Sillanpää Säätiön hallituksen jäsen sekä Kuurojen Palvelusäätiö sr:n hallintoneuvoston jäsen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu