Ihmisoikeudet eivät toteudu ikäihmisten ja vammaisten kohdalla

Oikeusasiamiehen kertomus on tänäkin vuonna surullista luettavaa, sillä se tuo esille sen, miten paljon puutteita meillä on ihmisarvon ja ihmisoikeuksien toteutumisessa. Koronapandemia on pahentanut tiettyjen ihmisryhmien kohdalla tilannetta entisestään. Syvälle meneviä rajoituksia on kohdistunut miltei kaikkiin perusoikeuksiin ja kaikkien henkilöiden oikeuksiin.

Osalla rajoituksia on ollut kohtalokkaita seurauksia etenkin jo ennestään haavoittuvassa asemassa oleville ihmisille, kuten esimerkiksi ikäihmisille ja vammaisille. Esimerkiksi joissakin hoitoyhteisöissä omaisilta estettiin hoitoyhteisöihin pääsy tapaamaan läheistään, vaikka poikkeusolot eivät oikeuta tekemään tällaisia kaikkia koskevia yleisiä päätöksiä. Myös vuorohoidon ja perhehoidon keskeyttäminen tuotti jaksamisongelmia omaishoitajaperheissä.

Tilanne oli uusi, eikä Suomessa ollut ennakoitu ja valmistauduttu tämän kaltaiseen kriisiin ja siksi on tärkeää, että uskallamme arvioida tehtyjä toimenpiteitä kriittisesti myös ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta. On muun muassa kysyttävä, olivatko koronapandemian aikana toteutetut perusoikeuksien rajoitukset välttämättömiä ja suhteellisuusperiaatteen mukaisia?  Tällainen kriittinen arviointi auttaa meitä toimimaan paremmin tulevaisuudessa, jos yhteiskunta kohtaa tulevia kriisejä.

Apulaisoikeusasiamies Maija Sakslin toteaa raportissa, että laillisuusvalvontahavaintojen perusteella voidaan jo nyt todeta, että voimassa oleva lainsäädäntömme ei sisällä riittäviä työkaluja tulevista pandemioista selviytymiseksi. Erityisen huolestuttavia ovat kuitenkin olleet useat laillisuusvalvonnassa tehdyt havainnot siitä, että viruksen leviämisen estämiseksi julkista valtaa on käytetty perusoikeuksia rajoittavalla tavalla, ilman siihen oikeuttavaa toimivaltaa.

 

Vuodesta toiseen samoja puutteita ikäihmisten ja vammaisten oikeuksien toteutumisessa

Vaikka olemme ratifioineet jo vuonna 2016 YK:n vammaisoikeuksien sopimuksen, vammaisten henkilöiden yhdenvertaiset osallistumismahdollisuudet eivät vieläkään toteudu. Puutteita on toimitilojen esteettömyydessä, asioinnin saavutettavuudessa ja kohtuullisten mukautusten toteuttamisessa.

Kuntien vammaispalveluja koskevat soveltamiskäytännöt ovat epäyhtenäisiä ja soveltamisohjeet saattavat rajoittaa lakisääteisten palvelujen saamista. Vammaisille henkilöille tarkoitettujen palvelujen tuottamisen kilpailutus on voinut vaarantaa oikeutta yksilöllisten erityistarpeiden mukaisiin palveluihin.

Ikäihmisten kohdalla kotihoidossa on ikäihmisiä – erityisesti muistisairaita – joiden ei enää ole turvallista ja inhimillistä asua omassa kodissa. Oikeusasiamies toteaa raportissaan, ettei kaikin paikoin ole ikäihmisten tehostetun palveluasuminen paikkoja riittävästi. Suoritetuissa tarkastuksissa tuli esille, että ikäihminen saattoi odottaa vapautuvaa paikkaa tehostettuun palveluasumiseen lain vastaisesti esimerkiksi terveyskeskuksen vuodeosastolla. Sosiaalihuoltolain mukaan palveluja järjestetään aina ensisijaisesti asiakkaan eikä organisaation tarpeista käsin ja siksi on lain hengen vastaista myös järjestää vastoin asiakkaan tahtoa palveluasuminen esimerkiksi niin kauaksi omasta lähiyhteisöstä, ettei lähiomaisilla ole mahdollisuutta tavata omaistaan.

Myös kotihoitoa tukevan vuorohoidon toteutuksen laadussa todettiin laatuongelmia. Asiakkaat ja omaiset kuvasivat vuorohoitoa ”säilössä pitämiseksi” vaikka vuorohoidon pitäisi olla aina kuntouttavaa ja omaishoitajan työtä helpottavaa. Esimerkiksi eräs omaishoitaja kertoi, ettei vuorohoitojaksolla hänen läheistään suostuttu avustamaan suihkussa käymisessä, vaikka tämä olisi ollut tässä tapauksessa tärkeä omaishoitajan työtä helpottava asia.

Monet asiat kulminoituivat siihen tosiasiaan, ettei organisaation johdolla eikä henkilöstöllä ole riittävästi tietoa vanhustenhuollon palveluja koskevan lainsäädännön sisällöstä. Puutteet johtuvat usein myös henkilökunnan riittämättömästä määrästä tai johtamisen puutteista.

Edellä kuvattujen esimerkkien lisäksi esimerkiksi tietoa siitä, että laki velvoittaa järjestämään iäkkäille avio- ja avopuolisoille mahdollisuuden asua yhdessä, eikä asiassa voi toimia asiakkaiden tahdon vastaisesti, ei vanhustenhuollossa toimivilla ollut.

 

Rajoitustoimenpiteet ovat edelleen yleisiä

Monissa hoito- ja hoivayksiköissä henkilökunta ei esimerkiksi tiedä mitä ovat rajoittamistoimenpiteet, joita ei voi ilman erityistä syytä tai harkintaa saa käyttää. Monissa paikoissa rajoittamistoimenpiteistä on tullut osa arjen rutiinitoimintoja.  Rajoitustoimenpiteet voivat olla kokonaan perusteettomia ns. ”laitosvalvontayksikköön” nojautuvia.

Sama ongelma koskee edelleen osittain myös kehitysvammaisten asumisyksiköitä, vaikka siellä kehitysvammaisten erityishuollosta annetun lain rajoitustoimenpiteitä koskenut muutos (381/2016) on parantanut tilannetta. Lain käytännön soveltamisessa on kuitenkin yhä epätietoisuutta, puutteita ja laiminlyöntejä. Myöskään lainmukaisia palvelusuunnitelmia ja erityis- huolto-ohjelmia ei aina laadita, ne laaditaan puutteellisesti tai niiden laatiminen viivästyy. Myös palveluja koskeva päätöksenteko ja päätösten toimeenpano usein viivästyy aiheettomasti.

 

Vanhuspalvelulain uudistuksen toiseen vaiheen lakiesityksessä on paljon korjattavaa

Myös lausuntokierroksella ollutta vanhuspalvelulain uudistuksen toista vaihetta on syytä tarkastella uudelleen. Kuten oikeusasiamieskin on todennut lakiesityksestä antamassaan lausunnossa, esitys tarjoaa palvelun tuottajille ja järjestäjille lukuisia mahdollisuuksia pyrkiä kiertämään oikeusnormeja kustannusten säästämiseksi.

Nyt lakiesitystä on tarkasteltava huolella uudelleen siitä näkökulmasta, että se varmasti parantaa ikäihmisten hoidon laatua ja varmistaa ihmisoikeuksien toteutumisen. Suurin osa lausunnon antajista kritisoikin lakiesitystä keskeneräisyydestä ja puuttuvista ratkaisuista hoitajapulaan.

Yksi esimerkki lakiesityksessä olevasta ihmisoikeuksiin liittyvästä ongelmasta, on tavoite heikentää osaamisvaatimuksia. Oikeusasiamiehen kertomuksessakin todetaan, että vartija ei voi suorittaa terveydenhuollon ammattihenkilölle kuuluvia tehtäviä. Nyt kuitenkin lakiesitys lähtee siitä, että esimerkiksi vartijakoulutuksen saanut henkilö voisi olla ikäihmisten yöpartiotoiminnassa auttamassa ikäihmisiä. Vartijakoulutus ei anna minkäänlaisia valmiuksia esimerkiksi arvioida kotona kaatuneen ikäihmisen kokonaistilannetta tai kohdata muistisairasta henkilöä. Muistisairaallakin on oltava oikeus ammattitaitoiseen apuun.

Nämä epäkohdat tuleekin vielä korjata ennen lain lopullista käsittelyä, jotta ihmisoikeuksien toteutuminen ja hyvä hoito voidaan turvata kaikille.

 

-Merja Mäkisalo-Ropponen

kansanedustaja (sd)

 

+2
MerjaMkisalo-Ropponen
Sosialidemokraatit Joensuu

Olen kolmannen kauden kansanedustaja Joensuusta. Valmistuin sairaanhoitajaksi vuonna 1981, erikoissairaanhoitajaksi 1983 ja terveydenhuollon opettajaksi 1991. Terveydenhuollon hallinnon tutkinnon suoritin 1993, terveydenhuollon lisensiaatin 1995 ja terveystieteiden tohtorin 1998. Vuonna 2003 opiskelin draamakouluttajaksi. Uskon, että elinikäinen oppiminen on itseensä tutustumista koko elämän ajan. Tässä asiassa ei koskaan tule täysin oppineeksi.
Ennen eduskuntaan tuloani työskentelin 10 vuoden ajan työyhteisökouluttajana. Joensuun kaupunginvaltuustossa olen kuudetta kautta ja toimin valtuuston puheenjohtajana. Olen Muistiliitto ry:n hallituksen puheenjohtaja, valtakunnallisen Kulttuurihyvinvointipoolin puheenjohtaja, Eduskunnan Vammaisasiain yhteistyöryhmän puheenjohtaja, Miina Sillanpää Säätiön hallituksen puheenjohtaja sekä Kuurojen Palvelusäätiö sr:n hallintoneuvoston jäsen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu