Jospa ei puhuttaisi käsipareista

Ensinnäkin ihan alkuun haluan todeta, että kannatan vanhustenhoidon henkilöstömitoituksen nostamista vähintään 0,7:ään. Ympärivuorokautisessa hoidossa ja hoivassa olevien ikäihmisten hoitoisuus vaatii riittävästi henkilökuntaa. Toisaalta haluan korostaa, että jos halutaan kehittää ikäihmisten hoidon ja hoivan laatua, ei pelkkä työntekijöiden määrän laskeminen riitä, vaan on myös arvioitava myös ammattitaitoa ja osaamista.

Olen itse työskennellyt ennen kansanedustajan työtä yli kymmenen vuotta työyhteisövalmentajana ja -kouluttajana ja yksi keskeisimpiä valmennus- ja koulutusaiheitani oli toimintakykyä ylläpitävä ja edistävä hoito. Nykyisin puhuisin mieluummin esimerkiksi osallistavasta ohjaamisesta, sillä tärkeintä toiminnassa on saada ikäihmisen omat voimavarat käyttöön, ei suinkaan hänen puolestansa tekeminen. Kinestetiikka on erinomainen lähestymistapa tässä.

Pitkän kokemukseni perusteella voin todeta, että kaksi samalla tavalla resursoitua työyhteisöä saattoi toimia aivan eri tavoin; toisessa toiminta oli kuntouttavaa ja toisessa passivoivaa. Selittävänä tekijänä olivat työntekijöiden asenteet ja ammatillinen osaaminen sekä johtaminen. Toisaalta kokemukseni perusteella voin todeta myös sen, että ilman riittävää minimi resurssointia ei osaavinkaan henkilökunta voi tehdä laadukasta työtä.

Suurin osa ympärivuorokautisessa hoidossa olevista ikäihmisistä on muistisairaita. Muistisairaiden hoidossa ja hoivassa ei käsiparien laskeminen riitä mahdollistamaan laadukasta ja hyvää elämää. Muistisairaiden hoidossa ja hoivassa tarvitaan vankkaa ammattitaitoa. Esimerkiksi rajoittavia toimenpiteitä ja rauhoittavia lääkkeitä käytetään herkemmin, ellei hoitajilla ole kykyä arvioida, mistä esimerkiksi levoton tai aggressiivinen käyttäytyminen johtuu. Taustalla voi olla esimerkiksi kipu, virtsatieinfektio, pelko, uusi ja sopimaton lääkitys, ahdistus, epäasiallisen käyttäytymisen syy kohteeksi joutuminen tai muu vastaava syy. Rauhoittava lääke voi poistaa aggressiivisuuden, mutta ei sen perimmäistä syytä. Samalla pienikin rahoittava lääkitys voi viedä toimintakyvyn ja tehdä muistisairaasta vuodepotilaan.

Toivottavasti henkilöstömitoitusten rinnalla muistetaan tarkastella työntekijöiden ammattitaitoa ja osaamista. Toivottavasti hoitajamitoituksen muuttuminen henkilöstömitoitukseksi ei tarkoita koulutustason laskua. Käsienpareista puhuminen tuo mielikuvan, että kuka tahansa voi olla hoitamassa muistisairaita. Näin ei ole! Muistisairaiden hoitotyössä tarvitaan laaja-alaista teoriatietoa ja kykyä soveltaa sitä hoitotilanteesta, jossa toinen osapuoli ei kenties enää pysty verbaalisesti kertomaan tarpeistaan ja tunteistaan. Käsiparit eivät tähän kykene – siihen tarvitaan sydäntä ja aivoja.

 

-Merja Mäkisalo-Ropponen

kansanedustaja (sd)

Muistiliiton puheenjohtaja

 

MerjaMkisalo-Ropponen

Olen kolmannen kauden kansanedustaja Joensuusta. Valmistuin sairaanhoitajaksi vuonna 1981, erikoissairaanhoitajaksi 1983 ja terveydenhuollon opettajaksi 1991. Terveydenhuollon hallinnon tutkinnon suoritin 1993, terveydenhuollon lisensiaatin 1995 ja terveystieteiden tohtorin 1998. Vuonna 2003 opiskelin draamakouluttajaksi. Uskon, että elinikäinen oppiminen on itseensä tutustumista koko elämän ajan. Tässä asiassa ei koskaan tule täysin oppineeksi. Ennen eduskuntaan tuloani työskentelin 10 vuoden ajan työyhteisökouluttajana. Joensuun kaupunginvaltuustossa olen ollut viidettä kautta, tällä kaudella valtuuston 1. varapuheenjohtajana. Olen Muistiliitto ry:n hallituksen puheenjohtaja, Miina Sillanpää Säätiön hallituksen jäsen ja Kalevi Sorsa Säätiön hallituksen jäsen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu