Kenen tarinoita yhteiskunnassa kerrotaan?

Kirjoitin vuonna 2007 kirjan ’Tarinat työn tukena’, jossa käsittelin tarinallisuutta yksilön elämän, työyhteisöjen ja yhteiskunnan ymmärtämisessä. Etsin viikonloppuna kirjasta erästä työyhteisötarinaa ja jäin samalla lukemaan mitä olin kirjoittanut 13 vuotta sitten yhteiskunnallisista tarinoista. Ihmeekseni huomasin, ettei teksti tuntunut vanhentuneelta, vaan kertoo myös nykyhetkestä.

Olin kirjoittanut, että yhteiskunnallisissa tarinoissa ja puheissa ihannoidaan tehokkuutta ja markkinavoimia. Kerronta noudattaa vanhaa tarinakaavaa hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Hyvää on se, mikä lisää yritysten kukoistusta, pahaa taas se, mikä saattaisi rajoittaa sitä. Tässä tehokkuuspuheessa ihmisen arvo määräytyy rahan, menestyksen ja maineen mukaan. Kun kuuntelee keskustelua esimerkiksi tämän kevään työmarkkinatilanteesta, niin tarinan kaava on sama.

Olin myös ennakoinut vuonna 2007 sitä, että ilmaston lämpeneminen ja ekokatastrofin uhka ovat esimerkkejä siitä, että maailma tarvitsee uudenaikaisia kollektiivisia tarinoita, jotta pystytään selviytymään tulevaisuuden haasteista. Emme voi luopua kokonaan yhteisistä suurista kertomuksista, sillä niin kauan kuin elämän edellytykset tällä planeetalla ovat yhteiset, olemme myös osa yhteistä tarinaa ja historiaa. Toivottavasti ymmärrämme tämän, ettei ihmiskunnan tarinankerrontaa aloiteta joskus: ”Olipa kerran ihmiskunta, jota ei enää ole…”

Vuonna 2007 olin myös todennut, että markkinamekanismi oli tullut salakavalasti mukaan kaikkeen kielenkäyttöön ja yhteiskuntaa selittäviin tarinoihin. Kaikkia asioita oli ryhdytty kuvaamaa talouden käsittein, joista oli tullut eräänlaista normistoa. Esimerkiksi käsitteet kilpailuttaminen, tulosvastuu ja tuote olivat siirtyneet täysin normaaleiksi tieteen, taiteen ja jopa uskonnon käsitteiksi. Kouluissa ei ole enää oppilaita eikä sairaalassa potilaita, vaan molemmissa on asiakkaita, jotka kuluttavat palveluita.

Olin kirjoittanut esimerkin markkinakeskeisyyden ja sen mukanaan tuoman tuottavuusajattelun aiheuttamasta ristiriidasta hoito- ja hoivatyössä lainaten Merete Mazzarellaa, joka kirjoitti kirjassa Hyvän kosketus (2005) seuraavasti:

”Jos ajatellaan kamarimusiikkikappaletta, joka on sävelletty viidelle soittajalle, ja jonka soittaminen kestää puoli tuntia, niin ei kai kenellekään päähän pälkähtäisi myöskään säästää puolituntista työaikaa irtisanomalla muitta mutkitta yksi soittaja ja sitten odottaa, että loput neljä soittaisivat täsmälleen samalla tavalla kuin kaikki viisi alun perin. Kamarimusiikkikappaleen soittaminen ja kuunteleminen vie sen ajan minkä se vie. Hoitoalalla on sama tilanne. Lapsen tai vanhuksen lohduttaminen, vaippojen vaihtaminen lapselle tai vanhukselle ovat tekoja, jotka vievät juuri sen ajan minkä ne vievät – tai niiden pitäisi saada viedä, sillä kuten me kaikki tiedämme, hoitoalaa uhkaavat käytännössä voimakkaat leikkaukset ja nopeammat tahdin vaatimukset, jollaisia kukaan taiteen maailmassa ei sietäisi.”

Samoista asioista puhumme edelleenkin, eikä tilanne ole parantunut. Tänäkin keväänä kyseenalaistetaan hoitotyöntekijöiden vaatimuksia inhimillisistä työolosuhteista ja työn vaativuuden mukaisesta palkkauksesta. Vaatimuksista syyllistämisen tarina on yleistynyt viime viikkoina.

Käsittelin kirjassani myös 2000- luvun alkupuolella vallalle tullutta käsitettä ”uusi julkisjohtaminen”, jossa vaadittiin johtajuuden mallien omaksumista yksityiseltä puolelta. Kirjoitin kirjassani, että esimerkiksi sosiaali- ja terveystoimen johtamisen ongelmat eivät johdu julkisen sektorin tehottomuudesta vaan siitä, että suuri osa ylimmissä johtotehtävissä toimivista henkilöistä ei ole saanut kunnollista johtamiskoulutusta.

Sosiaali- ja terveystoimessa laajimman johtamiskoulutukseen saaneita henkilöitä ovat useimmiten ylihoitajat ja osastonhoitajat, joiden osaamista ei riittävästi hyödynnetä. Olen tästä asiasta edelleen samaa mieltä. Sosiaali- ja terveystoimen johtajina toimivilla on valitettavan usein puutteelliset johtamistiedot, -taidot ja -valmiudet. Hoitotyön johtajien asema on monin paikoin jopa heikentynyt, ja tämä näkyy hoitotyöntyöntekijöiden työpahoinvointina.

Yhteiskunnallista taistelua eri intressiryhmien välillä tavoiteltavasta kehityksen suunnasta käydään murroskausien aikana tiukemmin kuin tasaisina aikoina. Tässä taistelussa tarinoiden voima on aina ollut – ja on – suuri. Tuleville teoille luodaan maaperää puheilla, kirjoituksilla ja kannanotoilla. Kannattaa olla tarkasti kuulolla, mitä tarinoita nyt uuden vuosikymmenen alkaessa kerrotaan. Tarinoilla on taipumusta toteutua.

 

-Merja Mäkisalo-Ropponen

kansanedustaja (sd)

 

 

MerjaMkisalo-Ropponen

Olen kolmannen kauden kansanedustaja Joensuusta. Valmistuin sairaanhoitajaksi vuonna 1981, erikoissairaanhoitajaksi 1983 ja terveydenhuollon opettajaksi 1991. Terveydenhuollon hallinnon tutkinnon suoritin 1993, terveydenhuollon lisensiaatin 1995 ja terveystieteiden tohtorin 1998. Vuonna 2003 opiskelin draamakouluttajaksi. Uskon, että elinikäinen oppiminen on itseensä tutustumista koko elämän ajan. Tässä asiassa ei koskaan tule täysin oppineeksi. Ennen eduskuntaan tuloani työskentelin 10 vuoden ajan työyhteisökouluttajana. Joensuun kaupunginvaltuustossa olen ollut viidettä kautta, tällä kaudella valtuuston 1. varapuheenjohtajana. Olen Muistiliitto ry:n hallituksen puheenjohtaja, Miina Sillanpää Säätiön hallituksen jäsen ja Kalevi Sorsa Säätiön hallituksen jäsen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu