Koulujen toimintakulttuuriin tarvitaan muutoksia

Viime viikolla eduskunnassa keskusteltiin kansalaisaloitteesta, jossa ehdotettiin kouluväkivallan sisällyttämistä omaksi rikosnimikkeeksi rikoslaissa, niin henkisen kuin fyysisen väkivallan osalta. Aloite puuttuu tärkeään asiaan, mutta johtaisi päällekkäisen lainsäädäntöön, sillä väkivalta on jo määritelty Suomessa rikokseksi ja rikoslaki tunnistaa sekä henkisen että fyysisen väkivallan.

Rikoslakiin on selkeästi kirjattu väkivalta, tapahtuipa se koulussa tai missä tahansa. Tulisikin olla itsestään selvää, ettei kiusaamista ja väkivaltaa tule sallia, eikä sitä saa missään tilanteessa tai olosuhteissa katsoa sormien läpi. Toisaalta on muistettava, että kiusaajakin tarvitsee apua.

Samaan aikaan kansalaisaloitteen käsittelyn kanssa eduskunnassa on myös kansanedustaja Ruut Sjöblomin lakialoite ”Tunne- ja vuorovaikutustaidot -oppiaineen kirjaaminen perusopetuslakiin”. Lakialoitteen taustalla on tutkimustieto siitä, että noin joka viides suomalainen lapsi kokee yksinäisyyttä koulun alaluokilla. Lapsena koettu yksinäisyys saa aikuisiällä aikaan mm. eristäytymistä ja itsesyytöksiä, jotka voivat johtaa masennukseen, ahdistus- ja paniikkihäiriöön sekä jatkuvaan itsetuhoisuuteen.

Pitkittäistutkimuksessa tutkittiin 8-vuotiaana koettua yksinäisyyttä verraten sitä nuoren tunnekokemukseen 18-vuotiaana. Yksinäisyys oli monissa tapauksissa muuttunut itsesyytöksiksi ja psyykkinen oireilu ilmeni mm. ahdistuneisuutena, masentuneisuutena, vetäytyvyytenä, keskittymisvaikeuksina ja aggressiivisena käyttäytymisenä. Lisäksi samoilla henkilöillä oli itsetuhoisuutta.

Jo alakoululaisilla suhteellisen pysyvä yksinäisyys stabiloituu yläkouluvuosina entisestään. Ellei nuori löydä ystäviä ensimmäisen yläkoulun lukukauden aikana, jää hän todennäköisesti yksin koko yläkoulun ajaksi.

Sain koulukiusaamista ja -väkivaltaa käsittelevästä kansalaisaloitteesta käydyn keskustelun jälkeen viestin, jossa yliopistossa työskentelevä lehtori kirjoitti: ”Minä näen joistakin opiskelijoistani mitä seuraa siitä, kun peruskoulussa on rääkätty henkihieveriin. Niin tuskallista katsoa. Aihiot kiusaamiselle ovat kuitenkin väkisinkin koulun kulttuurissa ja rakenteissa, koska ilmiö pysyy, vaikka porukka vaihtuu”.

Olen samaa mieltä viestin lähettäjän kanssa siitä, että nämä asiat liittyvät koulun toimintakulttuuriin ja toki myös koulujen resurssointiin.

 

Miten ongelmiin voidaan puuttua?

Viime talvena julkaistiin monen ministeriön yhteistyönä toimenpideohjelma kiusaamiseen ehkäisemiseksi. Toimenpideohjelma sisältää 14 toimenpiteitä, josta nostan tässä esille ainoastaan muutaman omasta mielestäni tärkeimmän.

Ensinnäkin tunne- ja vuorovaikutustaitojen vahvistaminen sekä varhaiskasvatuksessa, että peruskoulussa. Toisen ihmisen kohtaamista, empatiataitoja ja yhdessä tekemistä voidaan oppia monin eritavoin ja esimerkiksi draama- ja muut taiteen menetelmät ovat tässä tehokkaita. Tämän tavoitteen toteutuminen edellyttää myös henkilöstön kouluttamista.

Kaiken kaikkiaan hyvinvoinnin ja työrauhan edistämiseen, yksinäisyyden ja kiusaamisen ehkäisemiseen sekä mielen hyvinvoinnin tukemiseen liittyvä pedagoginen osaamisen lisääminen on tärkeää ja se onkin määritelty varhaiskasvatuksen ja opetustoimen henkilöstön ja johdon täydennyskoulutuksen painopistealueeksi seuraavien kolmen vuoden ajalle. Myös opettajien peruskoulutukseen tulee saada enemmän hyvinvoinnin, turvallisuuden ja työrauhan edistämiseen liittyvien valmiuksien opiskelua.

Koulun henkilöstö tarvitsee myös tietoa jengiytymisestä ja siihen liittyvistä seikoista ja siitä, miten tuetaan ja edistetään myönteistä ryhmäytymistä kouluissa ja puututaan sellaiseen ryhmäytymiseen, joka lisää nuorten häiriökäyttäytymistä ja muuta ei-toivottavaa käyttäytymistä sekä ennaltaehkäisee nuorisojengien syntymistä.

Tärkeä toimenpide on myös sitouttavan kouluyhteisötyön toimintamallin käynnistäminen perusopetuksessa. Tämä malli tukee sekä oppilaita että koulujen henkilökuntaa koulupudokkuuden ehkäisemisessä, koulunkäyntiin sitouttamisessa, poissaolojen vaikutusten korjaamisessa, kouluyhteisön hyvinvoinnin vahvistamisessa sekä osaltaan kiusaamisen vastaisessa työssä.

Myös toisen asteen oppilaitosten yhteisöllistä toimintakulttuuria on kehitettävä. Opiskelijoiden hyvinvointiin, vertaistukeen, yhteisöllisyyteen, oikea-aikaiseen tukeen ja ohjaukseen on panostettava enemmän.

Tähän liittyy oleellisesti myös oppimisyhteisöjen turvallisuuskulttuurin edistäminen ja sen kautta luotu perusta päivittäiselle arkiturvallisuudelle. Tämän tavoitteen toteuttamiseksi on tarkoitus käynnistää valtakunnallinen kehittämis- ja tutkimushanke vuosille 2021–2023, jossa perusopetukseen koulujen käyttöön luodaan tehokkaita kouluyhteisön turvallisuutta ja turvallisuuskulttuuria edistäviä toimenpiteitä.

Erittäin tärkeä toimenpide on myös ankkuritoiminnan vahvistaminen osaksi koulujen ja oppilaitosten kiusaamisen vastaista toimintaa. Ankkuritiimissä on mukana poliisi, sosiaalityöntekijä, psykiatrinen sairaanhoitaja ja nuorisotyöntekijä. Tarkoituksena on, että kouluissa ja oppilaitoksissa tapahtuvaan kiusaamiseen ja väkivaltaan puututaan nykyistä varhemmin ja tämä moniammatillinen tiimi on mukana tässä työssä.

Myös nuorisotyön menetelmiä kannattaa tuoda kouluihin ja oppilaitoksiin. Näillä menetelmillä on saatu hyviä tuloksia liittyen ryhmäytymiseen, kiusaamisen vastaiseen työhön sekä syrjinnän ja yksinäisyyden ehkäisyyn.

Lopuksi haluan kehittämisohjelmasta nostaa vielä esille sairaalaopetuksen kehittämisen ja siinä yhteydessä myös sairaalaopetuspaikkojen lisäämisen. Tavoitteena on lisätä muun muassa konsultatiivista sairaalaopetusta. Pitkät etäisyydet eivät saa olla esteenä palvelun saamiselle.

Toiminnan kohteena ovat oppilaat, joiden pulmat kytkeytyvät kiusaamiseen, itsetuhoisuuteen, masentuneisuuteen sekä kouluakäymättömyyteen edellä mainituista syistä. Mallissa on keskeistä yhteistyö lasten- ja nuorisopsykiatrian kanssa sairaalaopetuksen keinoin. Nämä toimenpiteet ovat tärkeitä, sillä kaikkia lapsia ja nuoria on autettava.

Koulujen ja oppilaitosten kulttuuriin tarvitaan muutoksia. Muutosten toteuttaminen edellyttää niin osaamista, hyvää johtamista kuin myös riittäviä resursseja.

 

-Merja Mäkisalo-Ropponen

kansanedustaja (sd)

 

+2
MerjaMkisalo-Ropponen
Sosialidemokraatit Joensuu

Olen kolmannen kauden kansanedustaja Joensuusta. Valmistuin sairaanhoitajaksi vuonna 1981, erikoissairaanhoitajaksi 1983 ja terveydenhuollon opettajaksi 1991. Terveydenhuollon hallinnon tutkinnon suoritin 1993, terveydenhuollon lisensiaatin 1995 ja terveystieteiden tohtorin 1998. Vuonna 2003 opiskelin draamakouluttajaksi. Uskon, että elinikäinen oppiminen on itseensä tutustumista koko elämän ajan. Tässä asiassa ei koskaan tule täysin oppineeksi.
Ennen eduskuntaan tuloani työskentelin 10 vuoden ajan työyhteisökouluttajana. Joensuun kaupunginvaltuustossa olen kuudetta kautta ja toimin valtuuston puheenjohtajana. Olen Muistiliitto ry:n hallituksen puheenjohtaja, valtakunnallisen Kulttuurihyvinvointipoolin puheenjohtaja, Eduskunnan Vammaisasiain yhteistyöryhmän puheenjohtaja, Miina Sillanpää Säätiön hallituksen puheenjohtaja sekä Kuurojen Palvelusäätiö sr:n hallintoneuvoston jäsen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu