Mikä sotessa oikein maksaa?

Palveluiden kustannusten jatkuva nousu ei välttämättä johdu ainoastaan väestön ikääntymisestä. Kustannuksia kasvattaa myös häiriökysyntä, jota syntyy, kun asiakas saa väärää palvelua, ei saa lainkaan palvelua tai saa vain osittain sitä palvelua, jota hän on tullut hakemaan. Seurauksena on tilanne, jossa apua tullaan hakemaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Lääketieteen emeritusprofessori Martti Kekomäki ja konsultti Hermanni Hyytiälä ovat suomentaneet brittiläisen työpsykologian professori John Seddonin Failure demand – käsitteen häiriökysynnäksi. Sosiaali- ja terveyspalveluissa häiriökysyntä on valitettavan yleinen ilmiö ja se aiheuttaa paljon turhaa kärsimystä mutta myös yhteiskunnalle turhia kustannuksia.

Syynä tähän voi olla esimerkiksi sirpaleiset tai huonosti toimivat palvelupolut tai -ketjut, yhteistyön puutteet ammattilaisten kesken, asiakkaan kokemus kohtaamattomuudesta ja elämäntilanteen huomioimattomuudesta. Erityisesti asiakkaat ja potilaat, joilla on monia terveydellisiä ongelmia ja niihin liittyen taloudellisia ja sosiaalisia haasteita, kohtaavat helposti tilanteen, jossa ei koeta tulleensa autetuksi ja jossa pompotellaan ”luukulta toiselle”.

Usein nämä henkilöt kuuluvat siihen kymmeneen prosenttiin potilaista ja asiakkaista, joiden hoidon on arvioitu aiheuttavan 90 prosenttia sote-kustannuksista. Häiriökysyntä lisää kustannuksia, heikentää palvelun laatua, pitkittää hoitoon pääsyä ja lisää työntekijöiden kuormaa.

Usein näissä tilanteissa puhutaan myös rajapinnoilla työskentelystä. Rajapinta-käsite kuvaa tilannetta hyvin. Rajalla ollessa on helppo sysätä asiakas tai potilas ”rajan toiselle puolelle”, toisen tahon tai ammattiryhmän kohdattavaksi, kun ”minulla tai meillä ei ole aikaa” tai ”tämä asia ei kuulu meille”.

Jos halutaan saada sote-kustannukset kuriin, tulee hyvinvointialueilla löytää ratkaisut häiriökysynnän vähentämiseksi. Tärkeintä on lopettaa asiakkaan pompottelu ja rakentaa hoito ja kohtaaminen esimerkiksi tiimityöskentely omatyöntekijän tukena – mallille.

Olen kirjoittanut tästä mallista useissa oppikirjoissa ja keskeistä tässä toimintatavassa on, että henkilö tai perhe tietää keneen on yhteydessä ja kuka hallitsee kokonaisuuden. Toisaalta mallissa on keskeistä se, että eri ammattilaisten välinen yhdessä tekeminen on niin saumatonta, että oma työntekijä voi hyödyntää kaikkia moniammatillisen tiimin jäseniä potilaan tai asiakkaan auttamisessa.

Paljon apua ja tukea vaativissa elämäntilanteissa on tärkeä pystyä tarjoamaan joustavia palveluja ja riittävän pitkiä kohtaamisia, joissa kokonaiselämäntilanne voidaan rauhassa yhdessä arvioida ja lähteä miettimään suuntaa tulevaisuuteen. Tässä tilanteessa korostuu asiakkaan tarpeiden ja odotusten kuuntelu, joiden avulla päästään yhteiseen ymmärrykseen tilanteesta ja siten suuntautumaan kohti yhteisiä tavoitteita.

Häiriökysynnän vähentäminen ei onnistu, jos ammattilaisille on annettu tulostavoitteet, joissa lasketaan esimerkiksi käyntikertoja ja tapaamisaikojen pituutta eli jos palveluita järjestetään teollisten tuotantolähtöisten oppien mukaisesti.

Tällöin keskitytään tuottamisen tehokkuuteen, eikä palvelujen vaikuttavuuteen. Esimerkiksi perusterveydenhuollossa mitattu lääkäri- tai hoitajakäyntien tai kotihoidossa kotikäyntien määrä ei mittaa sitä, tuleeko asiakas tai perhe autetuksi tai saavatko he elämäntilanteeseensa nähden oikeaa apua. Valitettavasti tähän suuntaan on sosiaali- ja terveystoimen arvioinnissa ja seurannassa yhä useammin viime vuosina ajauduttu.

Monen useita ja vaativia palveluja tarvitsevan potilaan tai asiakkaan kohdalla häiriökysyntää ja pitkällä tähtäyksellä sote-kuluja voidaan vähentää sillä, että ammattilaisilla on aikaa keskittyä kokonaisvaltaisesti, joustavasti ja riittävän pitkäkestoisesti potilaan tai perheen tilanteeseen, jolloin asioissa päästään ydinasioihin, todelliseen avun tarpeen tunnistamiseen ja yhdessä laadittuun vaikuttavaan hoito- ja auttamissuunnitelmaan.

 

-Merja Mäkisalo-Ropponen

kansanedustaja (sd)

 

0
MerjaMkisalo-Ropponen
Sosialidemokraatit Joensuu

Olen kolmannen kauden kansanedustaja Joensuusta. Valmistuin sairaanhoitajaksi vuonna 1981, erikoissairaanhoitajaksi 1983 ja terveydenhuollon opettajaksi 1991. Terveydenhuollon hallinnon tutkinnon suoritin 1993, terveydenhuollon lisensiaatin 1995 ja terveystieteiden tohtorin 1998. Vuonna 2003 opiskelin draamakouluttajaksi. Uskon, että elinikäinen oppiminen on itseensä tutustumista koko elämän ajan. Tässä asiassa ei koskaan tule täysin oppineeksi.
Ennen eduskuntaan tuloani työskentelin 10 vuoden ajan työyhteisökouluttajana. Joensuun kaupunginvaltuustossa olen kuudetta kautta ja toimin valtuuston puheenjohtajana. Olen Muistiliitto ry:n hallituksen puheenjohtaja, valtakunnallisen Kulttuurihyvinvointipoolin puheenjohtaja, Eduskunnan Vammaisasiain yhteistyöryhmän puheenjohtaja, Miina Sillanpää Säätiön hallituksen puheenjohtaja sekä Kuurojen Palvelusäätiö sr:n hallintoneuvoston jäsen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu