Päihderiippuvuuksien hoidossa on paljon kehitettävää

Kävin muutama viikko sitten tutustumassa erinomaista työtä tekevään päihdekuntoutusyksikkö MiunElämään Outokummussa. Keskustelin sekä työtekijöiden että kuntoutujien kanssa. Keskustelussa tuli esille huoli liian lyhyistä hoitojaksoista.

Kuntoutujat olivat kirjoittaneet minulle kirjeen, jonka viesti oli seuraavanlainen:

”Kuntoutusaikoja tulee pidentää, sillä kolme kuukautta on liian lyhyt aika tehdä muutos päihde-elämästä normaaliin elämään. Haasteet tulevat vasta sitten, kun ihmisillä menee ohi uutuuden viehätys ja tulee tylsää. Tarvittaisiin myös parempia keinoja jatkoa varten, sillä pelkkä halu päihteettömyyteen ei riitä, jos ongelmia sen takana ei hoideta. Moni täällä joutuu kasaamaan elämänsä alusta ja siihen ei kolme kuukautta riitä. Jokaisen kuntoutujan elämäntilanne on yksilöllinen, joka pitäisi huomioida kuntoutusjakson pituudessa. Kuntoutuksessa pitäisi ennättää suunnittelemaan tulevaisuutta ja jopa aloittaa asioiden tekeminen. Työtoiminnan, koulun tai muun vastaavan aloittaminen ei päihteiden käytön jälkeen ole helppo asia.”

Näissä päihdekuntoutujien kommenteissa kuvattiin hyvin päihdehoidon nykytilannetta. Sen lisäksi, että kuntoutukseen pääsy on vaikeaa, myös kuntoutusjaksojen pituus on usein liian lyhyt. Kaikkialla Suomessa ei ole edes mahdollista päästä pitkäkestoiseen kuntoutukseen.

Suomen päihdehoidon malli on nykyisin monelta osin toimimaton. Enemmän pitäisi olla käytössä täydelliseen päihteettömyyteen perustuva hoitoideologia. Koko järjestelmä tulisi rakentaa toipumispolkuja ja päihteetöntä elämää tukevaksi. Lisäksi läheisten oikeus hoitoon tulisi olla itsestään selvää.

Viime vuosina päihdepalvelujen kustannuksia on karsittu kautta linjan, mutta toisaalta olemassa olevat resurssitkaan eivät kohdennu järkevästi. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että samaan aikaan, kun pitkäkestoisen hoitoon ja kuntoutukseen pääsevien määrä supistuu, erikoissairaanhoidon kustannukset päihderiippuvaisten osalta kasvavat. Nykyinen haittojen vähentämiseen keskittyvä malli voi aiheuttaa kasvavia kustannuksia. Ennaltaehkäisy, varhainen puuttuminen ja hoito riippuvuuden alkuvaiheessa on järjestetty huonosti ja hoitovaihtoehdot supistuneet. Monin paikoin on tarjolla vain katkaisuhoitoa, mutta jatkohoito puuttuu.

Päihderiippuvaiset ovat eriarvoisessa asemassa verrattuna muihin sairauksiin sairastuneisiin ja myös keskenään riippuen asuinkunnasta. Julkisella puolella esimerkiksi päihdekuntoutusta on hyvin vähän tarjolla. Yksityisiä palveluntuottajia on, mutta niihin on vaikeaa saada maksusitoumusta säästöpaineiden keskellä kamppailevilta kunnilta.

Kunnat eivät osaa laskea vaihtoehtoiskustannuksia eli sitä, mitä hoitamaton päihdesairaus aiheuttaa kunnalle. Tarvittaisiin myös lisää tieteellistä tutkimusta ja analyysejä päihdehoitojen vaikuttavuudesta. Erityisesti pitkäkestoisten hoitojen tuloksellisuutta ja vaikutuksia kustannuksiin olisi syytä tutkia. Kokemusten perusteella päihteettömyyteen tähtäävät päihdekuntoutushoidot ovat antaneet monelle mahdollisuuden päihteettömyyteen ja normaaliin elämään palaamisen. Pitkällä tähtäimellä onnistunut hoito säästää myös yhteiskunnan kustannuksia.

Rinteen hallitusohjelmassa on hyviä tavoitteita päihderiippuvuuden hoidon kehittämiseksi. Siellä todetaan muun muassa:

  • Päivitetään päihdestrategia ehkäisevän työn edistämiseksi sekä päihdepalvelujen kokonaisuuden yhteensovittamiseksi. Jatketaan määrätietoista työtä tupakoinnin ja alkoholin kokonaiskulutuksen vähentämiseksi.
  • Huumehoidon tehokkuutta parannetaan ja käytön haittoja vähennetään laatimalla poikkihallinnollinen valtioneuvoston periaatepäätös huumausainepolitiikasta.
  • Turvataan alaikäisten päihdetyön palvelut alueellisesti ja kielellisesti.
  • Tiivistetään eri hallinnonalojen yhteistyötä ja turvataan tiedonkulku.
  • Päihdeäitien ja päihdeperheiden riittävät palvelut ja kuntoutus turvataan.
  • Mielenterveys- ja päihdekuntoutujien asumista edistetään.
  • Poliisin, syyttäjän, tuomioistuinten tai ulosoton kohtaamat henkilöt ohjataan myös muiden tarvitsemiensa palveluiden piiriin, kuten ulosotosta talous- ja velkaneuvontaan, poliisilta päihdehuoltoon tai väkivallan katkaisuohjelmaan, vankilasta ja yhdyskuntaseuraamuksista sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä rikollisuutta ehkäiseviin kuntoutusohjelmiin.
  • Uudistetaan mielenterveys- ja päihdelainsäädäntö.

 

Erittäin hyviä tavoitteita, mutta niiden toteutumiseksi on asenteiden päihderiippuvaisia ja heidän hoitoonsa kohtaan muututtava. Tällä hetkellä päihderiippuvuuden stigma ja vääränlainen säästöajattelu aiheuttavat sen, etteivät päihderiippuvaiset pääse tarpeidensa mukaiseen hoitoon, vaikka haluaisivatkin. Päihderiippuvuus tulisi mieltää sairaudeksi, jotta sairaudesta kärsivien syrjintää voidaan vähentää.

Kaikkein tehokkainta päihdetyötä on ehkäisevä päihdetyö. Laki ehkäisevän päihdetyön järjestämisestä ohjaa päihdehaittojen vähentämiseksi tehtävää työtä. Työ kattaa alkoholi-, huumausaine- ja rahapelihaittojen sekä tupakoinnin vähentämisen. Ehkäisevän päihdetyön toimintaohjelma tukee kunnissa ja alueilla tehtävää lakisääteistä työtä. Toimintaohjelma nostaa esille mahdollisuuksia tehdä vaikuttavaa, laaja-alaista sekä kustannustehokasta ehkäisevää päihdetyötä käytännössä. Jotta tämä onnistuisi kunnissa tulisi olla toimintaa koordinoiva ehkäisevän päihdetyön koordinaattori. Valitettavasti näin ei aina ole, ja siksi kunnissa tehtävä työ on usein hajanaista ja tehotonta. Tehokkaasti toimiva ehkäisevä päihdetyö säästäisi varmasti tulevaisuuden sote- menoja.

Kun päihdestrategia laaditaan, tulisi strategian laadintaan päihdetyötä laaja-alaisesti tuntevia ja eri hoitomuotoihin perehtyneitä henkilöitä. Strategian laatimisen yhteydessä tulisi korostaa eri hoitojen vaikuttavuudesta tehtävää tutkimusta ja terveystaloustieteellisiä kustannusvaikuttavuusanalyysejä. Erityisesti päihteettömän elämäntapaan pyrkivien pitkäkestoisten hoitojen tuloksellisuutta ja kustannusvaikuttavuutta olisi syytä tutkia.

 

-Merja Mäkisalo-Ropponen

kansanedustaja (sd)

 

 

MerjaMkisalo-Ropponen

Olen kolmannen kauden kansanedustaja Joensuusta. Valmistuin sairaanhoitajaksi vuonna 1981, erikoissairaanhoitajaksi 1983 ja terveydenhuollon opettajaksi 1991. Terveydenhuollon hallinnon tutkinnon suoritin 1993, terveydenhuollon lisensiaatin 1995 ja terveystieteiden tohtorin 1998. Vuonna 2003 opiskelin draamakouluttajaksi. Uskon, että elinikäinen oppiminen on itseensä tutustumista koko elämän ajan. Tässä asiassa ei koskaan tule täysin oppineeksi. Ennen eduskuntaan tuloani työskentelin 10 vuoden ajan työyhteisökouluttajana. Joensuun kaupunginvaltuustossa olen ollut viidettä kautta, tällä kaudella valtuuston 1. varapuheenjohtajana. Olen Muistiliitto ry:n hallituksen puheenjohtaja, Miina Sillanpää Säätiön hallituksen jäsen ja Veikkauksen hallintoneuvoston jäsen sekä Kalevi Sorsa Säätiön hallituksen jäsen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu