Uudenaikaisia lähestymistapoja muistisairaiden hoitoon ja hoivaan

Muistisairauksia voidaan nykytiedon mukaan ennaltaehkäistä ja oikealla hoidolla sairauden etenemistä voidaan myös hidastaa. Muistisairaudet eivät ole toivottomia sairauksia. Hyvää hoitoon kuuluu myös toimintakykyä ylläpitävä ja kuntouttava hoito. Nämä asiat ovat erityisen tärkeitä, kun ihminen asuu omassa kodissaan, sillä näin voidaan huomattavasti pidentää omassa kodissa asumista.

Valitettavasti monin paikoin kotiin vietävää kuntoutusta ja päiväkuntoutusjaksoja on liian vähän tarjolla. Puhumattakaan, että kotihoidon työntekijöillä olisi aikaa tehdä kuntouttavaa työtä. Monet ikäihmiset ovat tälläkin hetkellä lähes vankeina omassa kodissaan, eivätkä pääse esimerkiksi saattopalveluiden puutteiden takia ulkoilemaan, harrastamaan tai käymään kaupassa.

Kotihoidossa tarvittaisiin kauppa- ja kulttuurikavereita, joita esimerkiksi järjestöt voisivat sosiaali- ja terveystoimen kanssa yhdessä kouluttaa. Vammaispalvelulain mukaiset kuljetuspalvelut kuuluvat myös muistisairaille. Tätä asiaa korosti myös oikeusasiamies kertomuksessaan ja nyt valmisteilla olevassa vammaispalvelulaissa on tärkeää alusta alkaen huolehtia, ettei laki jätä mitään vammaisryhmää palvelujen ulkopuolelle.

Siinäkin vaiheessa, kun muistisairas ei voi asua enää omassa kodissaan, hänen toimintakykyään voidaan ylläpitää ja jopa edistää. Toisaalta oman näköisen, mielekkään ja aktiivisen elämän turvaaminen kuuluu hyvään kokonaisvaltaiseen kuntouttavaan hoitoon, olipa ihmisen toimintakyky mikä tahansa.

Laadukkaan ja toimintakykyä ylläpitävän ja edistävän hoidon lähtökohtana ovat hyvinvoivat työntekijät, jotka haluavat kehittää työtänsä. Hyvinvoinnin edellytyksenä on, että hoitoyhteisöissä on riittävästi koulutettua henkilökuntaa, joilla on halu ja mahdollisuus kehittää omaa toimintaansa potilaan parhaaksi. Hyvinvoivassa työyhteisössä koetaan yhdessä iloa onnistumisesta eli siitä, että voidaan mahdollistaa muistisairaalle mahdollisimman oman näköisen ja aktiivisen elämän toteutuminen.

Perinteinen hoito- ja hoivakulttuuri laitostaa sekä muistisairaat että hoitajat. Laitoskulttuurissa ei ole sijaa muistisairaan yksilöllisen elämäntarinan toteutumiselle eikä myöskään hoitajien yksilöllisten vahvuuksien ja osaamisalueiden esiin tulolle. Olisiko syytä pohtia sitä, ettemme puhuisi palvelutaloista tai tehostetun palveluasumisen yksiköistä vaan yhteisökodeista. Koti-käsitteen käyttö helpottaa laitoskulttuurista poisoppimista. Yhteisökoti on koti, jossa asuu useita henkilöitä.

Myös yhteisökodissa asuvalla tulee olla oikeus päästä oman kodin ulkopuolisiin tapahtumiin. Siksi myös siellä tarvitaan työntekijöiden avuksi ulkoilu-, liikunta- ja kulttuurikavereita., jotka lähtevät esimerkiksi ikäihmisen kanssa ulkoilemaan, kauppaan ja kulttuuritapahtumiin. Tarvitaan myös toimivia kuljetuspalveluita, niin että muistisairaan on turvallista lähteä harrastuksiin ja tapahtumiin.

Miten hoitoyhteisöt voisivat erkaantua laitoskulttuurista ja edetä kohti ihmislähtöisempää toimintatapaa?

Seuraavassa muutamia toimenpide-ehdotuksia:

 

  • Koko yhteiskuntaa on kehitettävä ikä- ja muistiystävälliseksi. Tällainen yhteiskunta on hyvä yhteiskunta kaikille.

 

  • Hoitokulttuureja on kehitettävä luovuutta ja moniammatillisuutta arvostaviksi ja uudenlaista toimintaa mahdollistaviksi. Muistisairailla on oikeus elää oman elämäntarinansa mukaista elämää ja toteuttaa luovutetaan ja harrastaa itselleen tärkeitä asioista.

 

  • Hoitokulttuurien kehittämisessä tarvitaan eri alojen asiantuntijoita, jotka arvostavat toinen toisensa osaamista. Vanhustyön ammattilaisten lisäksi tarvitaan luovien alojen ammattilaisia, järjestöjen edustajia, kouluttajia ja tutkijoita.

 

  • Tiedoissa ja asenteissa muistisairaita kohtaa on vielä paljon korjaamista. Liian usein toiminnan lähtökohtana on se, mitä muistisairas ei osaa eikä pysty tekemään. Meidän pitäisi kääntää ajatuksemme siihen, mitä kaikkea hän osaa ja mihin hän pystyy.

 

  • Kulttuuri- ja taidelähtöiset menetelmät, Green Care (vihervoima ja -hoiva) ja kinestetiikka ovat menetelmiä, joiden avulla sekä työntekijät että muistisairaat saavat iloa ja voimaa elämäänsä.

 

  • Hoitotyöntekijöiden omia osaamisalueita ja harrastuneisuutta on tuettava, ja luovuudelle on löydettävä aikaa ja tilaisuuksia.

 

  • Hallintorajat ylittävä toiminta käynnistyy yhdessä oppimisella. Sosiaali- ja terveys-, kulttuuri- ja liikunta- sekä koulutus- ja sivistysala on lopultakin saatava toimimaan yhdessä kokonaisvaltaisessa terveyden- ja hyvinvoinnin edistämistyössä riippumatta organisaatioiden ja hallintokuntien rajoista. Eri sukupolvien välinen yhdessä toimiminen tuo iloa kaikille.

 

-Merja Mäkisalo-Ropponen

kansanedustaja (sd)

Muistiliiton puheenjohtaja

 

MerjaMkisalo-Ropponen

Olen kolmannen kauden kansanedustaja Joensuusta. Valmistuin sairaanhoitajaksi vuonna 1981, erikoissairaanhoitajaksi 1983 ja terveydenhuollon opettajaksi 1991. Terveydenhuollon hallinnon tutkinnon suoritin 1993, terveydenhuollon lisensiaatin 1995 ja terveystieteiden tohtorin 1998. Vuonna 2003 opiskelin draamakouluttajaksi. Uskon, että elinikäinen oppiminen on itseensä tutustumista koko elämän ajan. Tässä asiassa ei koskaan tule täysin oppineeksi. Ennen eduskuntaan tuloani työskentelin 10 vuoden ajan työyhteisökouluttajana. Joensuun kaupunginvaltuustossa olen ollut viidettä kautta, tällä kaudella valtuuston 1. varapuheenjohtajana. Olen Muistiliitto ry:n hallituksen puheenjohtaja, valtakunnallisen kulttuurihyvinvointipoolin puheenjohtaja, Miina Sillanpää Säätiön hallituksen jäsen ja Kalevi Sorsa Säätiön hallituksen jäsen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu