Palkankorotus. Ja hoitajamyytti

Alkutalvi ja kevät ovat sopimusneuvotteluiden aikaa. Florence Nightingalen 200-vuotissynttärien hengessä elävä hoitajakunta Tehyläisine MilaRiikka-kapteeneineen on liekeissä. Kikyt on jollain alalla saatu pois ja nyt on aika ilmoittaa, että me ei tehdä talkoita. Onkin aivan totta, että Kikyn työajanlisäykselle on naureskeltu monessa paikassa. Se, että joku hoitaja on töissään julkisella sektorilla puolitoista tuntia enemmän kolmen viikon työvuorolistassa, tuskin kohentaa taloutta. Tuskin kukaan ajatteli terveyskeskuksen vuodeosastolla että ”Näin minä laitan tämän maan vientiteollisuuden kuntoon”. No et laita, kun on eri ala.

Hoito- ja hoiva-alan ongelmat lienevät kuitenkin hieman syvemmällä. Se on laaja-alainen paketti, jota ei ratkota edes roimilla palkankorotuksilla. Yhtenä ongelmana on ikuisesti ääneen huudettu resurssipula, yksityisten toimijoiden ahneus ja sen myötä jatkuvasti kasvava työkuorma. Pohditaan kovasti, miksi ihmiset siirtyvät ihmisten hoitamisesta täysin toisille ammattialoille? Aloitetaanko siitä, että saman palkan saa helpommallakin. Eikä kyse ole aina työn määrästä, vaan kannetun vastuun määrän suhteesta esimerkiksi vittuiluun ja väkivallan uhkaan.

Toinen ilmiö on pahempi. Se on pahasti alan sisällä. Siitä ei puhuta ääneen edes ammattiliittojen hengenkohotusilloissa. Sillä on merkitystä ilmiöön nimeltään työilmapiiri. Ala, jolla työskentelee hirvittävä määrä ihmisiä sisältää myös niitä vähemmän vilpittömiä, kuten jokainen työmaa. Kyky puuttua siihen taas on alalla aika olematon. Esitän väitteen, että alalla esiintyy huomattavan paljon vallankäyttöä ja sen näyttöä, työpaikkakiusaamista, työtehtävistä luistelua, töiden epätasaista jakautumista sekä oman edun tavoittelua muita kollegoja nokitellen.

Ne, jotka tekevät pyyteettömästi työnsä ja vähän ylimääräistäkin, saavat palkinnoksi työyhteisön hiljaisen hyväksynnän siitä, että kyllä joku muu hoitaa. On aina hoitanut. Tänäänkin se varmasti skippaa kahvitaukonsa siksi, ettei minun tarvitsisi tehdä enempää. Sitten äimistellään, miksi ne hyvät hoitajat palavat loppuun tai vaihtavat alaa? Siksi koska koko homma on pöljää. Ja monella muulla alalla siihen puututtaisiin ihan esimiestasolla.

Aikoinaan toimiessani terveydenhuoltoalan esimiehenä tulin tunnetuksi suorapuheisuudestani. No toki sama maine oli alaisenakin. Eräs perusmääritelmäni oli se, että jos ehtii päivittelemään ”kuinka kiire minulla nyt onkaan ja kuinka monta asiaa hoidettavana” pitkin työpäivää kaikille muille, niin sinulla ei ole oikeasti kiire. Joku muu todennäköisesti hoitaa hommasi, joita et viitsinyt tehdä, sillä aikaa kun kamaloit kiirettäsi kahvihuoneessa. Ja kehut erinomaisuuttasi. Kaikkein parhaimmat osaavat käydä näyttäytymässä kahvihuoneessa esimerkiksi lounaan aikaan ja ilmoittavat avoimesti, että syökää te, minä en ehdi. Ja kyseessä on naisvaltainen ala, joka huutaa tasa-arvon nimeen.

Hoitajilta tuntuu pahasti päässeen hukkumaan se, mistä työssä on kysymys. Lääkärithän ovat asian jo vuosia sitten missanneet omaa etuaan ajaessaan. Sanoi Florence mitä tahansa, niin kyse ei ole kutsumuksesta. Se on työtä, jota tehdään ihmisten auttamiseksi. Se tarkoittaa sitä, että jos jollan on hätä, niin kahvitunti peruuntuu. Tai lounas. Sitä kutsutaan ammatinvalintakysymykseksi. Eivät palomiehet, poliisit ja sotilaatkaan jätä lähtemättä tehtävään. Toki tehtävää voi myös priorisoida. Terveystarkastuksella ja sairauskohtauksella on eronsa. Toisen osalta ehtii syömään lounaansa, vaikka aikataulu pettäisi. Toisen osalta ei.

Edelleen. Isoin osa tästä pakasta olisi hoidettavana kunnon esimiestyöllä. Johtamisella. Jokainen hoitaja tekee työtään omalla persoonallaan ja elämässä itse kullekin voi tapahtua ikäviä asioita. Silloin tarvitaan esimiehen ja työyhteisön tukea. Keskeisin asia johtamisessa on kuitenkin se, että pystyy puuttumaan asioihin jo ajoissa, ilman mielivaltaa. Se ei ole kivaa. Tasa-arvoista se on, mutta ei kivaa. Hoitoalalla tapahtuu liikaa sitä, ettei asioihin puututa, koska siitä voi tulla paha mieli ja se teettää lisää töitä. Tai sitten puututaan asioihin fiilispohjalla. Joka tapauksessa joukko on aina johtajansa näköinen.

Ja vielä. Valtaosa ihmisiä hoitavista ihmisistä on ainakin vielä hyviä ja heillä on selkeä käsitys perustyöstään. Koskee myös parjaamiani lääkäreitä. Kuitenkin se sankarimyytti pitää edes jonkun rikkoa. Ja tulen mieluusti ripittämään esimiehiä, jos vaikkapa Tehy järjestäisi jotkut esimiesten koulutuspäivät.

Mika Lehestö
Perussuomalaiset Lieto
Ehdolla kuntavaaleissa

Mika on toiminut pitkään terveydenhuollon ja suojelualan töissä. Työhistoria kulkee ensihoidon kehitystöistä puolustuvoimien kautta takaisin pelastustoimeen.

Kaikki julkaistut kirjoitukset ovat yksittäisen henkilön mielipiteitä, eivätkä edusta mitään organisaatiota.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu