Miksi nykyelokuvat eivät sytytä.

Kun katsoo nykyään tehtäviä esim. toimintaelokuvia, niin jokin niistä puuttuu.

Ja se jokin on särmä ja autenttisuus.

Nykyään tuutataan mahdollisimman isoa ja äänekästä tietokonetaustoilla tehtyä koohottamista, josta välillä vaikea saada selvää.

Kun taas katsoo 1980- ja 90-lukujen jonkun huonommankin toimintapläjäyksen, niin ne ovat parempia.

On kuvattu oikeilla kuvauspaikoilla tai oikeissa lavasteissa kunnon stunteilla.

Jotenkin nykyään mennään mistä aita matalin. Ehkä teknologia on saanut sen aikaan.

En ole esim. tietokonetaustoja/efektejä vastaan kun niillä on tarkoitus, mutta tuntuu, että joka elokuvaan niitä ängetään.

Esim. elokuva Sin City

on sellainen, johon ns. green screen taustat sopii ja oikeastaan ainoa vaihtoehto (tai sen jatko-osa Sin City: a Dame to Kill For). Kannattaa vilkaista.

Sitten taas esim. viimeisin Indiana Jones oli tapaus, jossa oli jotenkin liikaa tietokonetaustaa. Se vei luonnetta pois. Toivon, jos Indy 5 saadaan tehtyä kuten on valmisteilla, niin mentäisiin vähemmällä.

Tosiaan vaikuttaa nykyelokuvat olevan isoa ja äänekästä kohkaamista.

Ei sellaisia kuten Sergio Leonen Huuliharppukostaja (Once Upon a Time In the West) tehdä enää. Tai Bogartin Syvä Uni. Tai ainakin ne jäävät vähän näkymättömiin, koska isot studioelokuvat valtaavat valkokankaat.

Katso Die Hard, Tappava Ase, Indiana Jones ja viimeinen ristiretki, Rambo jne. ja vertaa nykypätkiin ja huomaat kuinka jotenkin steriilimpiä ja särmättömämpiä nykyrainat ovat. Särö puuttuu.

Tai Tim Burtonin Batman vuodelta 1989, jossa Michael Keaton on Batman ja Jack Nicholson Jokeri. Edelleen paras Batman leffa mitä tehty mielestäni.

Uudet nykynäyttelijätkin ovat jotenkin karismattomia hollywoodin tuotteita. Etenkin miehissä.

Vertaa vanhat jermut kuten Charles Bronson, Harrison Ford, Jack Nicholson, Robert Mitchum, Clint Eastwood, Lee Van Cleef, Mickey Rourke, Joe Pesci, DeNiro, Al Pacino, John Wayne, Sylvester Stallone, Bruce Willis, Kurt Russell, Liam Neeson jne. ja huomaat kuinka särmä ja särö on ihan eri tasolla ja ns. lavakarisma. Onneksi mm. näistä suurin osa edelleen aktiivisia. Clintkin painaa leffaa tulemaan ysikymppisenäkin vielä. Jo kuolleet eivät järin aktiivisia.

Naiset nousseet esiin nykyään enemmän kuin miehet. Esim. Charlize Theron omaa tällaista karismaa (kts., vaikka Mad Max: Fury Road). Aiemminhan naiset oli vähän taustalla tai miesten apureita. Tosin esim. Huuliharppukostajassa Claudia Cardinale on keskeinen hahmo, yksi neljästä päähahmosta ja voimakas naishahmo.

Lähden tähän loppuun suosittelemaan yhtä leffaa. Alan Parkerin ohjaus. Pääosissa Mickey Rourke ja Robert DeNiro. Angel Heart – Noiduttu Sydän:

 

Ja vielä loppuun eräs hienoimmista kohtauksista. Sergio Leonen elokuvasta Huuliharppukostaja (Once Upon a Time In the West). Viimeinen kaksintaistelu, jossa Charles Bronson (Harmonica) ja Henry Fonda (Frank) kohtaavat Ennio Morriconen musiikin tahtiin (Man with the Harmonica):

 

 

+2
MikaHyvrinen1
Kuopio

"Sometimes My Genius... It's Almost Frightening" - Jeremy Clarkson

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu