Pysyn teidän seurassanne aina
Monet suurimmista mestariteoksista on tehty viimeisillä voimilla, kuten J. S. Bachin Die Kunst der Fuge ja Kaija Saariahon ooppera Innocence. Tänään saamme kuulla oliko se aivan vihoviimeinenkin Saariahon teos, Verneri Pohjolalle sävelletty trumpettikonsertto HUSH samaa luokkaa.
Verneri Pohjola on merkittävää muusikkosukua, hänen isänsä oli basisti ja säveltäjä Pekka Pohjola ja isoäitinsä pianisti Liisa Pohjola. Suuren isän poikana hän on kärsinyt itsetunto-ongelmista, mikä tuntuu merkilliseltä kun ottaa huomioon millainen mestari hän omassa lajissaan on.
Kaija Saariaho (1952–2023) nimettiin viime keväänä taiteen akateemikoksi, ja hänen kiitospuheensa oli niin hieno, että en voi olla siteeraamatta sitä tässä:
”Jotta en jäisi Suomen viimeiseksi säveltäjäakateemikoksi, on monen asian muututtava tässä maassa. On annettava jokaiselle suomalaiselle varhain mahdollisuus harrastaa ja kokea taidetta sen monissa muodoissa. Kaikkien tulisi kokea olevansa näiden kokemusten äärelle tervetullut, ja tulisi voida toivoessaan valita taide ammatiksi. On tärkeää opettaa, että kaiken arvoa ei voi laskea euroina, kaiken merkityksellisyys ei käy ilmi sekunnissa eikä ehkä vuodessakaan: ei tunteiden, ei metsien, ei musiikin. Maailmassa, jossa jokainen helposti elää omassa kuplassaan, on vaarana, että kokonaiset sukupolvet sulkeutuvat sisäänsä, ellei taidekoulutuksen ja taide-elämysten kautta jatketa ovien lakkaamatonta avaamista. Ovia, joiden kautta itsekin pääsin pienen suomalaisperheen tyttönä maailmalle, ja asemaan, johon minulla ei naisena ollut mallia.
Nuoret kollegani, omistan tämän arvonimen teille ja jaan sen kanssanne.
Sen aloittaman ketjun kautta – pysyn teidän seurassanne aina.”
Saariaho sai elämänsä aikana lukuisia tunnustuksia ja palkintoja, mutta yksi merkittävimmistä tuli hänen kollegoiltaan. Muutama vuotta sitten 174 säveltäjää listasi BBC:n pyynnöstä viisi kaikkien aikojen merkittävintä säveltäjää. Saariaho ylsi yhteistuloksissa sijalle 17, kun listan kärjessä on Johann Sebastian Bach ja sijalla 12 Jean Sibelius.
”Pienen suomalaisperheen tyttönä” eli teollisuusneuvos ja miljonääri Launo Laakkosen tyttärellä oli poikkeukselliset mahdollisuudet toteuttaa itseään ja kutsumustaan Pariisissa koko elämänsä ajan.
Toki kaiken arvoa ei voi laskea euroina mutta taiteen valitseminen ammatiksi helpottuu oleellisesti ilman rahahuolia.
Ilmoita asiaton viesti
Epäilemättä, kirjoittihan jo Virginia Woolf aikoinaan että naisella pitää olla omaa rahaa ja oma huone jos aikoo kirjoittaa.
Seppo Heikinheimon hulluimpia virhearvioita on kyllä se mitä hän aikoinaan Hesarissa Saariahosta kirjoitti: ”ikävää tällaista melkein paikallaan pysyvää kohinaa on kuunnella, ylen ikävä”. Heikinheimon arvostelu oli yhtä pahantahtoinen ja loukkaava kuin aikanaan Ahlqvistin arvostelu Kiven Veljeksistä.
Ilmoita asiaton viesti
Mieleen on jäänyt myös Heikinheimon lausuma Kaken pesulassa: ”Jos Saariaho olisi mies tai ruma nainen, häntä ei kuuntelisi kukaan. Se on fakta.”
Ilmoita asiaton viesti
Olipas mauton kommentti sinänsä sivistyneeltä mieheltä.
Ilmoita asiaton viesti
No ei kyllä millään lailla poikkeuksellinen. Sikäli kun SH:lla oli sivistystä, ei se ainakaan näkynyt suomalaisten muusikoiden arvosteluissa ja luonnehdinnoissa.
Ilmoita asiaton viesti
Se on kyllä totta. Mutta hän oli erinomainen kirjoittaja, muistaakseni hän suomensi myös jonkin hyvän Mozart-elämäkerran.
Ilmoita asiaton viesti
Lahjakas skribentti kyllä. Lahjansa hän jalosti mehevän haukkumataiteen palvelukseen.
Ilmoita asiaton viesti
Heikinheimolla oli uskallusta sanoa, että keisarilla ei ole vaatteita. Miksi ihmeessä suomalaisia musiikin tekijöitä pitäisi arvostella eri tavalla kuin muita?
Ilmoita asiaton viesti
Ei tietenkään mistään syystä. Mutta kuten jutustani kävi ilmi, ei kriitikolla ollut korvia.
Ilmoita asiaton viesti
Toinen mainio esimerkki on yhden Suomen rikkaimman miehen, edesmenneen vuorineuvos Casimir Ehrnroothin tyttären Johanna Ehrnroothin (1958-2020) taidemaalarin ura ja elämä Pariisissa. Hän ei liioin tehnyt taidetta elääkseen.
P.S. Kuten Saariaholla niin myös Ehrnroothilla oli korkealaatuinen tuotanto.
Ilmoita asiaton viesti
Useimmat kai lukivat HS kritiikkejä niiden ilkeyden vuoksi, eikä siksi, että olisivat olleet kiinnostuneita konserttimusiiikista.
Ilmoita asiaton viesti
Hyvinkin mahdollista. Joskus kyllä mietin mahtoiko taiteilijoille olla kovin hauskaa niitä juttuja lukiessaan.
Ilmoita asiaton viesti
Lyhyesti: Olen seurannut Kaija Saariahoa ja hänen tuotantoaan 80-luvun Korvat auki -yhdistyksen perustajajäsenen ajoista – olenhan Esa-Pekka Salosen ikätoveri, vähän kateellisena kuuntelin tämän ryhmän edesottamuksista aikoinaan mediasta. Kiinnostuin myös elektronisesta musiikin ilmaisusfa jo 70-luvun lopulla, Saariahon IRCAM-kokeilut imponoivat.
Toisaalta en ole koskaan musiikillisesti ollut Saariaho-fani. Hänen tuotantonsa esim. verrattuna toiseen Korvat auki -jäseneen Magnus Lindbergiin nähden on mielestäni liian eteeristä, jopa pitkäpiimäistä.
Olen kuullut Musiikkitalossa useita Saariahon kappaleita RSO:n ja HKO:esittäminä. Oopperan puolella Kaukainen ranta, yhtenä Saariahon pääteoksista pidetty, oli minulle liikaa – tylsistyin kuoliaaksi.
Musiikkitalossa törmäsi livenä usein Saariahon hauraaseen, ympäristöstään kiinnostuneeseen hahmoon. Nykyisin muuten jopa Musiikkitalon väliajalta kutsuva musiikki (kolme eri signaali-tyyppiä kertoo ajan seuraavan esityksen alkuun) on Saariahon säveltämää. Saariaho on myös lahjoittanut upeat urut – miljoonalahjoitus – musiikkitalon konserttisaliin.
Sanomatta on selvää että arvostan ja kunnioitan – vaikka en aina ymmärrä. Verneri Pohjolan tulkinnan RSO:n solistina tulen kohta kuuntelemaan tarkalla korvalla – sen Saariahon viimeisen.
Hattu pois.
Ilmoita asiaton viesti
Oli kyllä hieno teos. Pohjolan soitto oli hyvin emotionaalista ja trumpetin ääni tavattoman kaunis. Jotenkin tuli Miles Davis mieleen, etenkin Sketches of Spain.
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä, upeita sointivärejä, mutta samalla pohjattoman traaginen teos. Putoamisen tunne, ajasta iäisyyteen tuli monessa kohtaa kuvana mieleen, myös epämääräinen kasvava uhka. Toki vastapainona tasapainoa, harmoniaa.
Ilmoita asiaton viesti
Pieni korjaus faktoihin: Liisa Pohjola oli Vernerin isotäti, ei isoäiti. Liisan veli, kuoronjohtaja Ensti Pohjola, oli Vernerin isoisä. Liisa Pohjolan poika on muuten kapellimestari Sakari Oramo.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos korjauksesta. Luotin liikaa muistiini.
Ilmoita asiaton viesti
Ernst ja Liisan lisäksi on vielä viulisti Paavo Pohjola. Kolmikko muodosti Trio Pohjolan, joka on levyttänyt ainakin Toivo Kuulan musiikkia. Perin tämän levyn enoltani, joka oli Paavon ystävä ja opiskeli sellonsoittoa Sibelius akatemiassa.
Ilmoita asiaton viesti
Piano Trio (Trio in A major for piano, violin and violoncello) Op.7 on suosikkini Toivo Kuulan tuotannosta ja nimenomaan Trio Pohjolan eli Liisa, Paavo ja Ensti Pohjolan esittämänä.
P.S. Ensti Pohjola oli paitsi muusikko myös anestesialääkäri.
Ilmoita asiaton viesti
Sisaruksiin kuului myös monitoimimies Erkki, joka tunnetaan erityisesti kuoronjohtajana mutta kirjoitti myös oppikirjoja ym.
Ilmoita asiaton viesti
Pelästyin että kyse oli Lamminpään omasta lupauksesta meille puheenvuorossa aikaansa viettäville. Luojalle kiitos ettei näin ollutkaan, vaan saamme taas kohtpuoleen nähdä kuukauden/parin tauon, kun ML innostuu taas.
Ilmoita asiaton viesti
Minä osaan tosiaan pitää turpani kiinni jos ei ole mitään uutta sanottavaa.
Ilmoita asiaton viesti
Kateellisena olen koko elämäni ollut elävän musiikin tarjonnasta etelän ihmisille verrattuna Ouluun. On valtavasti sellaisia teoksia, joita en välttämättä korvanapeista kuuntelisi, mutta livenä kyllä. Saariahon tuotanto voisi olla sellaista.
Ilmoita asiaton viesti
Oulussakin voi varmaan nähdä Saariahon elämästä ja musiikista kertovan dokumenttielokuvan joka sai ensi-iltansa tänään. Helsingin Sanomat antoi sille peräti viisi tähteä, Turun Sanomat kolme. Elokuvateatterissa varmaan musiikki pääsee oikeuksiinsa.
Ilmoita asiaton viesti
Kävin kuuntelemassa HUSHin.
Täytyy sanoa, että teos on ylisana moiselle tuotokselle. Jos yksikään soittaja olisi tehnyt virheen esityksen aikana, kukaan ei ole niin tarkkakorvainen, että tuosta soitinten loputtomalta virittämiseltä kuullostavasta tuotoksesta olisi sellaisen pystynyt erottamaan.
Jos joku ajattelee, että teos kannattaa kuunnella, neuvon ystävällisesti: aikansa voi käyttää paremminkin.
Ilmoita asiaton viesti
Samaan hengenvetoon jatkan:
”Kaikki, mitä taiteeksi kutsutaan, ei aina ole kokemisen eikä välttämättä edes esittämisen arvoista.”
– Kai Niemeläinen 25.8.
Saa käyttää.
Ilmoita asiaton viesti
Otan osaa, kuten Ritala sanoisi.
Ilmoita asiaton viesti
Kai sinä jonkinlainen köyhän miehen Heikinheimo yrität olla.
Ilmoita asiaton viesti
”Kaija Saariahon Graalin malja on täynnä ja tuo hänelle kuolemattomuuden suurena säveltäjänä.
Musiikin ihme toteutuu siinä, että tuo malja ei koskaan tyhjene. Siitä voi ammentaa esitys esitykseltä. Se voi rikastuttaa esittäjien ja kuuntelijoiden elämää sukupolvesta toiseen vuosisatojen ajan.
Sen tiesi yleisökin, joka osoitti suosiota seisaaltaan esittäjille, teokselle ja Kaija Saariahon koko elämäntyölle.
Kantaesitys Radion sinfoniaorkesterin ja kapellimestari Susanna Mälkin kanssa oli unohtumaton, ja mikä parasta, teos vain paranee lisäkuunteluista. Sen sain todeta palatessani seuraavana aamuna konsertin tallenteeseen Areenasta.
Ja vielä yksi bonus: myös itse esitykset tarkentuvat aina vielä kantaesityksen jälkeen”, kirjoitti Vesa Sirén arvostelussaan.
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009808831.html?utm_source=facebook&utm_medium=toimitus-dlvr&fbclid=IwAR2hVHWKui_mS8AgdTKBWZgd_Lx93DHLvymXHQE28Viw3UWBMOEgV9eKssk
Ilmoita asiaton viesti