Sana on vapaa – vai onko?

Turun kristillisellä opistolla järjestettiin 11.–12.10.2019 Sana on vapaa -seuraseminaari. Alustusten pohjalta pohdittiin pienryhmissä, millainen on tulevaisuuden seurapuhe.

Onko seurapuheen pitämisen kynnys noussut liian korkeaksi? Saako kuka tahansa pitää puheen; onko sana todella vapaa? Etsimme seuraperinteen juuria ja pyrimme luomaan tulevaisuuden seuraliikettä. Keskiössä oli puheiden moninaisuus ja moniäänisyys, hajanaiset ajatukset ja vilpitön pyrkimys yhteyteen toisten kanssa.

Tässä seminaarissa kukaan ei opettanut, miten oikeanlainen puhe rakennetaan. Mukana etsimässä ja keskustelemassa olivat mm. Minna Kettunen, Jouko Kuusinen, Jaana ja Niilo Rantala sekä Anna Simojoki.

Katariina Airas pohti alustuksessaan, mistä seuraliike alkoi ja miltä se näyttää tänään. Usein kuulee väitettävän, että seuraperinne on hiipumassa, mutta ainakin maaseudulla perinne elää. Mikä on hiipumassa, mikä ei vedä? Seurapuheen kynnys on ehkä liian korkea, sitä pitäisi madaltaa, mieluiten olemattomaksi.

Vuoteen 1870 suojeltiin uskonnon puhdasoppisuutta lailla: uskonnosta ei saa puhua, jos paikalla ei ole pappeja. Herännäisyyden idea oli alusta alkaen, että ihmisen jumalasuhde on henkilökohtainen kokemus, ja kukaan ei voi sanoa, mitä ja miten siitä saa puhua.

Työryhmissä mietittiin, mikä on oikeanlainen seurapuhe. Miten voidaan jakaa kokemuksia niin että ne muuttuvat koskettavaksi seurapuheeksi?

Esiin nousi jakaminen ja kuuntelu, läsnäolo. Tunne tarttuu, ja yhteinen tarina luo luottamusta ja läheisyyttä. Avoimuus luo eksistentiaalista relevanssia.

Olemme itsemme kanssa ja Jumalan edessä yksin. Seurakunnallisessakin ryhmässä voi joskus kokea olevansa yksin, joskus taas kuuluvansa joukkoon.

Kari J. Kettula pohti alustuksessaan, mistä seuroissa saa ja voi puhua. Henkilökohtainen on mieleen jäävää, eletty elämä puhuttelee. Ihmisen omaa kokemusta ei voi kieltää.

Hyvä puhe on rohkea, haastava ja oivaltava, sopivan pituinen; puhe on harvoin liian lyhyt. Siionin virret ovat liima, joka pitää seurat koossa, niiden lomassa voi puhua oikeastaan mistä vain: suvaitsevaisuudesta ja sukujuurista, kirjoista ja elokuvista ja niiden herättämistä ajatuksista. Armon ja toivon sanoma pitää olla läsnä, mutta muuten seurapuheeseen ei tarvita erillistä tai ainakaan päälle liimattua hengellistä osiota. Kuka mittaa ja millä mitalla hengellisyyttä?

Lopuksi Kettula totesi, että meidän ajastamme kilpailevat niin monet asiat, että on Jumalan ihme, että näin moni ihminen kokoontuu opistolle pohtimaan seurojen tulevaisuutta.

Kirjoitus on lyhennetty alunperin täällä ilmestyneestä kuvitetusta jutustani:

MikaLamminp

Olen Turun kaupungin kulttuurilautakunnan varajäsen sekä varsinainen jäsen Eeva-Liisa Manner -seuran hallituksessa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu