Neuvostoihmisen paluu

Nyt kun rautatietunneli Viroon on kuin on-off -parisuhde, päätin matkustaa raiteilla reitin Helsingistä Venäjän läpi Georgiaan päästäkseni nopeammin junamatkailun tunnelmaan. Olen käynyt Venäjällä melko usein aikaisemminkin. Aikoinaan tein junamatkan maan halki Pekingiin. Moskovassa olen vieraillut muutamia kertoja. Kaliningradissakin olen viettänyt yllättävän paljon aikaa. Lisäksi meillä on aivan itärajan läheisyydessä todella mielenkiintoinen miljoonakaupunki, Pietari. Matkalla Georgiaan, yöjunien kabiineissa kiskojen kolinaa kuunnellen, oli aikaa mietiskellä, niin – Venäjää. Venäjä on minulle, satunnaiselle turistille, hämmentävä maa: moniulotteinen ja rosoinen, mutta myös arvaamaton ja ristiriitainen.

Minä olen nähnyt Venäjästä tämän: se on Ladoja ja kultahampaita, Lenin-patsaita ja sotamuistomerkkejä; se on konservatismia ja seppeleitä, pakokaasuja ja panssarivaunuja;
se on machoilua ja vodkapulloja; se on asiakaspalveluhengettömyyttä; se on viisisakaraisia tähtiä ja sirppivasarasymboleja; se on byrokratiaa ja teeskentelyä; se on vanhoja rappeutuneita rakennuksia; se on traditioita, marssiaskelia ja sankarimyyttejä. Venäjä on moottoritiellä peruuttava vanhus, miliisi ja Siperia, tämä hetki ja menneisyys, fasadi ja Suuri Isänmaallinen Sota.

Miksi Venäjä tuntuu jollain tapaa niin erilaiselta ja ajoittain jopa etäännyttävältä? Mukaan matkalle tarttui sopivasti aiheeseen liittyvä kirja, Masha Gessenin ”Venäjä vailla tulevaisuutta – Totalitarismin paluu”. Kirja antaa kysymyksiini vastaukseksi varteenotettavan näkökulman: Venäjä on syvästi särkynyt ja sillä on identiteettikriisi.

Vuosikymmeniä valtio eli kommunistinen puolue ja kansa pelasivat peliä, jonka yhtenä teemana oli Työ. Gessen kirjoittaa, että Neuvostoliitossa usein toistettu sutkautus oli: ”Me teeskentelemme tekevämme työtä, ja he teeskentelevät maksavansa meille palkkaa”. Näitä pelejä oli monia erilaisia, ja neuvostokansalaisen täytyi sopeutua, jotta säästyisi vankileiriltä tai pahimmassa tapauksessa kuolemalta.

Neuvostoliiton lähes seitsemänkymmentä vuotta kestänyt ideologinen ja häikäilemätön tyrannia jätti jälkeensä kymmeniä miljoonia ruumiita ja monta kertaa enemmän järkkyneitä mieliä. Neuvostoliiton nöyryyttämien ihmisten murtuneista raajoista nousi vapisten Venäjän federaatio. Arkistot avattiin. Menneen suurvallan historian painolasti oli kansalaisille ja jopa maan johtajille lamaannuttava järkytys. Taakka oli ehkä liian raskas kannettavaksi, ja toisin kuin Saksassa sodan jälkeen, Venäjällä ”kansalliseen katumiseen” ei koskaan todella ryhdytty. Päinvastoin, olen nähnyt punaisena hohkaavan sirppivasaralipun liehuvan ylväänä Venäjän lipun rinnalla valtiollisen museon pihamaalla. Venäjällä edelleen seisoo tukevasti patsaina satoja ellei tuhansia Vladimir Leninin ja muiden  bolševikkisuuruuksien vaikuttavia muotokuvia. Homo sovieticus kuoli, vain kulkeakseen yhä varjona vierellä.

Venäjä kaipaa menneeseen. Maan pyrkimykset takaisin ”loiston päiviinsä” ovat myös monen kansalaisenkin nostalginen haavekuva, ja tuohon kaipuuseen presidentti Vladimir Putin koettaa vastata. Tutkimuskeskus Levadan vuonna 2016 tekemän kyselyn mukaan neuvostosysteemi olisi venäläiskansalaisten mielestä heille mieluisin poliittinen järjestelmä. Vuonna 2018 66% kyselyyn vastanneista piti valitettavana sitä, että Neuvostoliitto kaatui ja 52% vastaajista harmitteli Neuvostoliiton talousjärjestelmän romahtamista. Presidentti Putinin valtakaudella diktaattori Josif Stalinin suosio kunnioitettuna ja viisaana johtajana on kasvanut nopeasti kansan keskuudessa. Levadan vuoden 2019 kyselyssä Krimin valtauksen hyväksyy täysin tai osittain 86% venäläisistä. Käydessäni Volgogradin Stalin-museossa eräs mies halusi kertoa minulle, että ”Crimea is ours”.

Venäjällä konservatiiviset arvot ovat yhä korostuneempia. Tutkimuskeskus Levadan vuonna 2017 tehdyssä kyselyssä samaa sukupuolta olevien intiimisuhteet olivat 69%:n mielestä aina väärin. Luku on kasvanut 15%:lla vuodesta 1998. Myös aborttia vastusti yhä suurempi osa väestöstä. Vaikka Venäjän kehitys näyttää menevän suuntaan, jota länsi ei toivoisi, niin toisaalta myös demokratian puolesta osoitetaan kaduilla mieltä yhä äänekkäämmin.

Venäjään kohdistuu ajoittain aivan ymmärrettävääkin epäluuloisuutta, jopa pelkoa. Maa on suurelle osalle tuntematon, ja vain pieni osa suomalaisista tuntuu olevan viehättynyt Venäjästä maana tai edes matkakohteena. Pienen kokemukseni perusteella meidän ehkä pitäisi olla kiinnostuneita – maan monista ristiriitaisuuksista huolimatta. Jos Venäjä kuuntelisi minua, antaisin sille yhden neuvon. Se kuuluisi näin: ”Ei ole sotilaita, itkeviä äitejä vain”. Laulun riimi sisältää aivan kaiken.

Siispä sillä välin, kun tunneli Viroon antaa odotuttaa itseään, suosittelen raiteita Venäjälle – pääsee nimittäin pitkälle!

mikkish

Ihminen, sosionomi, työläinen. Helsinkiläistynyt pohjanmaan kasvatti ilman ääripäitä. Matkoillaan tuntee elävänsä, totuuden uskoo voittavan, mutta suurinta on vapaus.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu