Olipa kerran osa 1/2

Olipa kerran organisaatio, jolla oli ylevä tehtävä: sen tarkoituksena oli kouluttaa uusia sukupolvia parempaan maailmaan. Yli sadan vuoden ajan laitos harjoitti toimintaansa luottaen ideaaliin – ehkäpä huominen olisi parempi kuin eilinen ja sivistys leviäisi laajasti kansan keskuuteen.

Näin asiat menivät ja tilapäisestä vaikeuksista huolimatta elintaso maassa parani vuosi vuodelta. Keksittiin, että toimintaa voisi kehittää myös tieteellisesti. Uutta väkeä palkattiin ja asiat kehittyivät. Aikaa seuraten opetusta muutettiin ja ruvettiin puhumaan oppimisesta. Heureka! Ehkä ei tarvitsisikaan opettaa niin paljon, kun aktiiviset oppijat itse muokkaisivat oman oppimisensa.  Optimismin huippu saavutettiin, kun kuultiin, että olimme maailman parhaita omassa lajissamme!

Samaan aikaan pelko alkoi luikerrella organisaatioon. Väkeä alettiin vähentää, koneita alettiin lisätä ja opetuksesta ruvettiin säästämään. Ajateltiin, että koska koneet tietävät, ei kaikkea tarvitse osata – ei varsinkaan mitään turhaa ja vanhanaikaista… Myös lainsäädäntö muuttui. Nyt laitosta voisi manageroida tehokkaammin, ilman, että johdon tarvitsisi suotta kysyä keltään mitään. Oli vuosi 2011. Jatkuu… tällä viikolla…