”Kaikki työ on arvokasta” on sanonta, joka ei elätä – Miksi epäonnistutaan kuulemaan hätää?

Ihmisten rakkaus tarinoihin on ollut uskonkappalaiden syntyjen taustalla, joissa toistuu jatkuvasti sama viitekehys noususta suuruuteen, joka korostaa uutteruuden merkitystä ansioitumisissa. Ja ihan yhtälailla ihmiskunta rakastaa lunastustarinaa, jossa yksi taistelee kaikkien puolesta – joka löytyy monista uskomuksista ja myös lukemattomista elokuvista voittaen ”pahan.”

Esimerkiksi kristinopin peruskirjassa opetetaan kuinka oikeamielisyys ja jumalisten ohjausten seuraaminen ovat tie pelastukseen, mutta toisaalta raamatussa myös mainitaan ihmiskunnan saaneen osakseen ”ansaitsematonta hyvyyttä”, joka johtuu jumalan armosta eikä ihmisten hyvistä teoista.

Tämä ristiriita käy yksiin myös käsityksiin ennaltamääräytymisestä, jossa toisaalta jumala antoi ihmisille ”vapaan tahdon”, mutta jossa toisaalta jumalalla oli suunnitelma, jonka toteutumisesta hän on myös täysin varma, joka viittaa ennaltamääräytymiseen.

Kummasta jumala siis palkitsee, ennaltamääräytymisestä, jossa toiset ovat palkittuja ja toiset tuomittuja, vai teoista.

Michael Sandels mainitsee luennossaan yhteishyvästä, Tyranny of merit: Can we find common good, että vaikka luterilaisen opin lähtökohta oli hylätä ennaltamääräytyminen ja anekauppa, jolla ostetaan tie taivaaseen, silti luterilaisuuteen hivuttautui ajatus ”ahkeruudesta”, joka on osoitus taivaspaikasta.

Ja vaikka nykyään yhä harvempi tunnustaa uskoa, silti nämä samat tarinat Tuhkimosta Jeesukseen elävät voimakkaasti oikeudenmukaisuuskäsityksissä ja tavoissa nähdä yhteiskunta. Ansioituminen, tie ryysyistä rikkauksiin, rahvaasta kunniallisiin on yhtä oleellinen osa ”kunniallisten ansaittua palkintoa.”

Mutta se mikä unohdetaan – vaikka tämä on jo todettua lukemattomaan kertaan, että tie ”rikkauksiin” käy usein sattumien ja onnenkantamoisten kautta, ei suinkaan siksi että olisi erityisen lahjakas. Verkostojen merkitys on oleellista, työmaailmassa palkataan mieluummin ”naama joka tunnetaan”, kuin tuntemattomuus joka pitää koetella.

Yhteiskunta perustuu taakanjakojärjestelmään – välttämättömien tehtävien jakamiseen, mutta silloin kun tässä taakanjaossa tulee kohtuuttomia paineita, käy niin kuin mille tahansa rakenteelle, jolla on murtolujuuspiste – jokin napsahtaa poikki.

Lupaukset koulutuksesta eivät takaa työtä, puheet ”kaikesta työstä joka on arvokasta” eivät tuo leipää pöytään. Näyttää sille, että annetaan jatkuvasti lupauksia, joissa epäonnistutaan näkemään ongelmien kasautumisen juurisyy.

Tähän kriisiytyy myös kysymykset ”maahanmuutosta”, sillä välttämätön työ ei tarkoita työtä, joka elättää. Nykyiset lait tulorajojen kiristämisestä maahanmuuttajille eivät muuta sitä tosiasiaa, että on välttämättömiä töitä, jotka on tehtävä. Palkalla pitää tulla toimeen, tämä pitäisi olla lähtökohta, silti kysyntä ja tarjonta eivät vastaa tähän tarpeeseen. ”Jonkunhan ne työt on tehtävä.”

Suomessa toki on olemassa itseaiheutettuja ongelmia muun muassa asumisjärjestelyjen osalta, sillä perustuslain turvaama oikeus asuntoon on ilmeisesti aiheuttanut erikoisen tulkinnan, jonka mukaan valtion pitäisi tukea omistusasumista. Mikä voisi olla suurempi kannustinloukku, jos ei kahden asunnon loukku?

Voisiko Suomen valtio lunastaa asuntoja muuttotappiokunnilta? Olisiko tämä ratkaisu ”idän ongelmaan?”

Lähtökohtaisesti pitäisi vastata tarpeeseen, johon käytetään juuri tätä ”kansanvaltaisuutta” – poliittista päätöksentekoa, sillä kansainvälinen kauppa ja kauppa yleensä on väline, mutta tavoite kansanvaltaisuudessa pitäisi ilmeisesti kuitenkin olla ”taakanjakaminen” eikä ongelmien syventäminen. Leikkaukset pienituloisilta on ongelmien syventämistä, terveyserojen laajentamista ja täydellistä kyvyttömyyttä vastata tarpeeseen.

Yhteiskunnassa ei ole ”itsetehtyjä ihmisiä” muuta kuin vain uskomustarinoissa, sillä jokaisen menestyksen takana on hurja määrä ihmisiä, jotka ovat avustaneet tavalla tai toisella menestyksen avaimien hankkimisessa.

Ansioituneiden avokätisempi palkitseminen – esimerkiksi veroeduin, on kuin sylkäisisi kaikkien niideni ihmisten päälle, jotka olivat joko suoraan tai epäsuorasti vaikuttamassa menestyneiden ”taivaspaikkaan.”

Mikä taho vastaa oikeudenmukaisuudesta, jos ei valtio?