Kolmenkymmenen viikkotyötunnin tavoittelu – haihattelua vai aito mahdollisuus?

Merkityksen hakeminen elämästä – nähdä muutos ja kasvaa, on oleellinen osa ihmisenä olemista. Työ nykymuodossaan kattaa liki puolet elämästä Suomessa, tämän vuoksi ei ole yhdentekevää miten työelämä järjestyy.

Koska ihmisen merkityksellinen elämä perustuu haluun nähdä ja kokea muutosta, on ymmärrettävää, että elämällä on alku, keskivaihe sekä loppu, joka muistuttaa poljennoltaan elämänlaulua säkeistöineen sekä kertosäkeistöineen. Ihminen palaa loppuu, mikäli elämä järjestäytyy yhtenään pelkällä kertosäkeistöllä: se on kuin jumittunut vinyylilevy, joka junnaa paikoillaan, puuroutuu eikä johda mihinkään. Elämästä tulee painajainen.

Puhuttaessa työelämästä, nähdään työelämän järjestelyt usein kahden vastapuolen välisenä sovitteluna tai vääntönä – työntekijä – ja työnantajajärjestöt, joka helposti muuttuu hyvin mustavalkoiseksi vastakkainasetteluksi, vaikka päämäärä on yhteinen: elättää itsensä ja nähdä vaikutus omassa toiminnassa.

Haaveet pitävät ihmisen elämäntulen liekeissä: ilman unelmia eteenpäin vievä voima muuttuu vain päivittäiseksi selviytymistaisteluksi, jossa tulevaisuus on toivoton, merkityksetön ja harmaa vailla mitään muuta odotettavaa kuin loppu.

Sanna Marin (joka on saanut osakseen arvostelua hyökkäävän poliitikkona, vaikka huvittavaa kyllä, arvoituksellinen UKK:n ”arvovalta” nähdään ”vanhoina hyvinä aikoina”, kun taas Marinin toimet telaketjufeministin touhuina), on tullut tunnetuksi voimahahmona, muun muuassa Tampereen valtuustossa aikaansaamasta muutoksesta, jossa lyötiin lukkoon raitiovaunuliikenteen rakennustöiden aloitus.

Sanna Marin on myös tuttu avauksistaan viikkotyöaikalyhennöspuheistaan, joka usein nähdään ennemminkin ”sokkarin tytön haaveiluna” ja ”haihatteluna” eikä suinkaan unelmana, jossa on myös aito mahdollisuus toteuttaa muutostyötä työelämän järjestelyissä. Joku on aina ensimmäisenä kaikessa, muutoin kehitys ei olisi koskaan johtanut ihmistä luolaeläimestä pidemmälle: Eteenpäin vievä voima tarvitsee aina sen ensimmäisen sitkeän sissin, joka näkee haasteita ja mahdollisuuksia eikä lamaannu paikoilleen.

Työelämän uudelleenjärjestely vaatii tottakai käytännön työtä, jossa palkkakehitystä ja ansaintoa pitää katsoa uusin silmin työnantajan ja työntekijän välisen sovitustyön osalta, jotta unelmista voitaisiin siirtyä kokeiluvaiheeseen.

Puheet tuottavuuden ja tuloksellisuuden paranemisesta lyhyemmillä viikkotyötunneilla tarvitsevat taakseen kokeiluhankkeita, joissa tarvitaan erityisesti – veikkaan, työnantajapuolen houkuttelua mukaan siirtämällä riskejä tuloksesta työntekijäpuolen harteille. Raaka-aihiona voisi käyttää vaikkapa tuotantotyössä ajatusta ”peruspalkkauksesta” ja myyntityöstä tuttua palkitsevuuslisää – provisio, jossa lähtöpalkka on suhteellisen matala, mutta tuotantotyön henkilökohtaiset tuloslisät toimisivat palkkauskehityksen ”nitrona”, jolla lisätään kierroksia koneeseen. Toki kaikilla aloilla henkilökohtainen tuotantolisä ei ole mahdollista käyttöönottaa, vaan tarvitsee vertailukohdakseen koko tuotanto-osaston kehitystä, joka voitaisiin palkita vaikkapa vuosineljännesperiaatteella esimerkiksi.

Suuremmassa kuvassa tavoittelu kolmenkymmenen viikkotyötunnin unelmasta saisi tuekseen myös mahdollisuuden halukkaille tehdä pitempiäkin”jopa neljänkymmenen viikkotyötunnin hurjia” työmääriä tai enemmän, mutta kaikkiaan kokeiluhankkeen tuloksien vertailulla vaikkapa perinteiseen tuntityöläiseen voitaisiin päästä askeleen lähemmäksi haavetta tuottavuuden kasvusta vähemmillä työtunneilla.

Unelmat on tehty tavoiteltaviksi, milloin aloitetaan?

0
Mikko Marttila

Ilman vapautta ei ole vastuuta.

"Vapaus on vastuun perusta, itseohjautuvuuden lähtökohta, kestävän kehityksen kulminoituma."

Minä luulen tietäväni, siis ehkä olen, ehkä en...

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu