Mikä rasismissa vetoaa? – Rotuajattelun ydin ja epävarmat ajat

Rotuajattelun ytimessä on epävarmuus omasta tilasta ja paikasta maailmassa, jota ruokkimalla syttyy ”kulttuurien”, eli tapojen ja uskomusten sota. Rotuajattelun ydin on samaistuminen johonkin niin syvällisesti, että vaipuu takaisin imetysikäisen tasolla, jossa ei erota itseään yksilönä imettäjästään.

Vaarallisin osa rotuajattelua on samaistuminen omaan viiteryhmäänsä niin syvällisesti, että kieltää valinnan ja siten rikosoikeudellisen vastuun. On toki inhimillistä samaistua itsensä näköiseen – ”näköiseni on kaltaiseni”, mutta ulkoisiin piirteisiin tarttuminen on kuin ”ruumis ilman sielua.”

Luonnonalaisuudet sen sijaan sanovat, että meillä on yksilöinä toisistaan poikkeavia erityispiirteitä, jotka tekevät meistä yksilöitä. Luonto ei välitä kärsimyksestä, siksi myös synnynnäiset sairaudet ovat tämän luonnonarpajaisten lopputuote, joka aiheuttaa kärsimystä ilman merkitystä. Meille on jaettu nämä kortit kuin uhkapelissä – satojen miljardien yksisoluisten seasta valikoituu sattuman kaupalla jokin näistä yksilöistä, joka muodostuu soluliittouman ja jakautuu monisoluiseksi elämän aluksi.

Rotuajattelun alkuperä ihmiskunnan kehityksessä on helppo ymmärtää paimentolaisuuden kautta, sillä yli kymmenen tuhatta vuotta sitten alkanut paimentolaiskulttuuri ja karjanjalostus niin ruuaksi kuin vaatteiksi toi mukanaan myös mitä luultavimmin uskomuksen lajeista, joilla on lajitavanomainen käytös ilman yksilöllisiä eroavaisuuksia.

Yhteiskunnallinen muutos alkoi, kun metsästäjä-keräilijät siirtyivät paimentolaisiksi ja myöhemmin maatalousyhteisöiksi ja sittemmin enemmän maahan sidotuiksi paikkasidonnaisiksi yhteisöiksi. Ravinnon muutos – energia – toi paineen muuttaa myös yhteisörakenteita, joista muodostui kerrostuneet yhteiskuntarakenteet, sillä ennen jatkuvassa liikkeessä toimivat pienheimot vaativat jokaiselta jäseneltä ponnisteluja ja siten paineen toimia tai tulla hylätyksi ja kuolla, kun taas sittemmin uudeksi muotoutunut paimentolaisuus toi hiljalleen mukanaan viljelyskulttuurin ja maanomistukset.

Nämä ihmiskuntaa määrittävät alkuhetket toivat myös tarpeen kehittää sääntöjä sekä lakeja, joka muutti pysyvästi ihmiskunnan luontosuhdetta sekä uskomuksia. Paikkasidonnainen viljelyskulttuuri toi mukanaan uuden järjestyksen ja ”isänmaan”, joka muutti jännitteitä heimojen välillä yksinkertaisen metsästäjä – keräilijä tapojen muututtua suunnitelmalliseksi ravinnon ja ”energian” tuotantokeskittymiksi.

Laihat satovuodet, kulkutaudit ja nälänhädät, jotka piinasivat viljelyskulttuurin ja karjatalouden aikakaudella olivat monin paikoin seurausta jalostuksesta ja tehoviljelystä, joka yksipuolisti ravintoa ja mahdollisti eläinperäisten tartuntatautien leviämisen ihmisyhteisöihin.

Erikoista tässä historiankulussa on juuri rotuoppeihin kytkeytynyt ajatus rodunjalostuksen ihanteista, vaikka ihmiskunnan menneisyys ja virheet ovat osoittaneet kohtalokkaat seuraukset yksipuolisen ravinnon ja jalostuksen seurauksesta eläinperäisten tartuntatautien kehityksessä ihmiskunnalle.

Rotuoppiajattelun ydin on mielen kannalta helposti ymmärrettävissä, sillä epävarmoina aikoina mieluummin tarttuu tuttuun ja turvalliseen, mutta joka on ihmiskunnan kehityksen kannalta kuolettava vitsaus, jonka kohtalonyhteyksiin tartuntataudit kytkeytyvät jalostusoppeineen.

Yhden lajin kaatamiseen tarvitaan vain yksi taudinaiheuttaja

https://areena.yle.fi/1-71070820