Talouskasvu käy aina velan kautta, mutta kenen luotolla?

Valtioiden velkakehitys on ollut kovassa kasvussa vuodesta 2008, jolloin luottopula romahdutti rahoitusjärjestelmän ja olisi myös lamauttanut koko maailmantalouden ilman korjaavia toimia. Näistä vuosista eteenpäin velkaelvytytteinen talouspolitiikka on ollut maailmanlaajuisesti kansallisvaltioiden ensisijainen keino lisätä talouskasvua niin suorilla kuin epäsuorilla yritystuilla, muun muassa yhteisöveronkevennykset (Kataisen hallitus. KOK)

Nykyisen Suomen hallituksen päätökset leikata julkisista menoista on perusteltu alijäämämenettelyyn joutumisella, mutta julkisten menojen leikkausten kohdentaminen koulutukseen ja terveydenhoitoon on leikkausta tulevaisuudesta. Vielä härskimmäksi tämän tekee se, että nykyinen hallitus on syytänyt hyysäämilleen terveysjäteille yritystukiaisia 500 miljoonaa ilman varsinaista katetta ”sijoituksilleen”, joiden hyötyjinä on lähinnä ne joilla ei hätäpäivää ole, kun taas ne joilla varallisuus on nöyhtä kengänpohjissa saavat lääkitä itseään korkeintaan puistokemistin keitoksilla, jos hyvin käy.

Kysymys kuuluu, jos et sinä usko itseesi niin kuinka kukaan muukaan uskoisi? Leikkauspolitiikka on toki osin perusteltua, mutta koulutuksesta ja terveydenhoidosta leikkaaminen on näistä vihoviimeisiä, sillä työkykyisyyden  ja tietotaidon ylläpitäminen pitää olla valtion ydintehtäviä siinä missä turvallisuudenkin.  Jos valtio ei usko omaan kansaan, niin kuka uskoo? Tällä menolla Suomen tietotaitoa kaupataan banaanin hinnalla, onnellinen veronmaksaja ei ole taukki, vaan ymmärtää verojen sijoitusarvon tulevaisuuteen.

Nähtävästi nykyhallitus ei usko tulevaisuuteen ja se valitettavasti tulee myös työllisyystilastoissa näkymään, sitä olisi kuvitellut porvarihallituksen kykenevän parempaankin, mutta kerta toisensa jälkeen saa todeta ettei porvari sijoita tulevaisuuteen.