Ystäväni kirje

Sain viime viikolla sähköpostitse pitkän kirjeen yhdeltä vanhimmista tukimiehistäni. Ystäväni luvalla julkaisen kirjeen kokonaisuudessaan blogissani. Haluan korostaa, että tarkoitukseni ei ole näin esittää kritiikkiä entistä tai nykyistä puoluejohtoamme kohtaan ja ilmoitan myös samalla, että en ole itse tavoittelemassa keskustan puheenjohtajuutta, vaan tuen täysillä puheenjohtajaamme Katria hänen työssään. Sen sijaan haluan, että keskusta käy kriittistä keskustelua omasta roolistaan, identiteetistään ja politiikan tekemisen tavoista.

Omalta osaltani teen kunta- ja aluetyöryhmän puheenjohtajana parhaani, että keskusta rakentaa voittavan kuntavaaliohjelman. Minua on useilta tahoilta pyydetty pyrkimään puolueen johtotehtäviin ja olen jokaisesta pyynnöstä äärettömän kiitollinen. Omat ratkaisuni teen myöhemmin keväällä, mutta nyt prioriteettini on saattaa kunta- ja aluetyöryhmässä aloitettu työ onnistuneesti valmiiksi ja osaltani vaikuttaa siihen, että Keskustan kannatus lähtee nousuun.
——

Hyvä veli Mikko,

Tervehdys sinne Arkadianmäelle täältä maakunnasta. Toivottavasti voit hyvin. Oli mukava tavata ja paiskata kättä vaalikiertueella talvella. Onneksi Lapin äänestäjät olivat valveutuneita ja palauttivat sinulle valtakirjan.

En ole pahemmin sinua paikkakunnan ongelmilla vaivannut, koska olen huomannut sinun olleen muutenkin aktiivinen. Mutta isompia asioita pohdin täällä meidänkin kylällä.

Kirjoitan sinulle vakavalla asialla. Asiani koskee yhteistä puoluettamme.

Pelkään, että olemme nyt polulla, jonka lopputuloksena on paitsi suomalaisen poliittisen järjestelmän lopullinen hajautuminen, myös Keskustan tuho suurena puolueena. Ja että meillä on vain lyhyt aika estää tämän toteutuminen. Puoluekokous kesäkuussa on tärkeä hetki – siellä voimme ehkä tehdä valintoja, ja päätöksiä, joilla tämä nyt väistämättömältä näyttävä kehitys voidaan kääntää.

En tiedä, vaatiiko se henkilöiden vaihdoksia. Todennäköisesti vaatii.

Mutta sen tiedän, että se vaatii tarkkuutta, näkemystä, ja vahvoja toimijoita vastuullisiin asemiin. Toivon, että sinä olet käytettävissä tuolloin.

Perustelen lyhyesti näkemystäni.

Keskusta voitti vuoden 2015 eduskuntavaalit Juha Sipilän persoonan ansiosta. Politiikan ulkopuolinen menestynyt mies kutsui puoleensa politiikan riitelyyn kyllästyneitä kansalaisia. Samalla erityisesti kokoomuslaiset yrittäjät pitivät häntä uskottavampana vaihtoehtona kuin eurointoilija Alexander Stubbia.

Vaalien jälkeen päätettiin muodostaa porvarihallitus – syistä, jotka eivät vieläkään ole täysin minulle hahmottuneet. Kävi kuten aina porvarihallituksissa käy. Keskusta ajautuu kumppaniensa mukana oikealle, on tyytymätön oman hallituksensa aikaansaannoksiin, jotka näkyvät lähinnä kaupungeissa, ja avaa kylkensä erityisesti peruskannattajakunnastamme tulevalle kritiikille.

Me luulemme edelleen, että hoitamalla MTK:n toivomat asiat me saamme maaseudun äänestäjät kerta toisensa jälkeen uurnille. Näin ei enää ole. Järjestökone on monin paikoin kuollut. Maatalouden järjestöjen tavoitteet eivät näy ihmisten elämässä. He kokevat toivottomuutta, näköalattomuutta ja heitä paremmin menestyneiden ihmisten halveksivan heitä. Sitä ei siltahankkeilla tai ylimääräisillä kriisipaketeilla lievitetä. Tarvitaan tunnetta. Voimaa. Ylpeyttä.

Kun asioista yritettiin puhua, Sipilä reagoi loukkaantumisella. Hän ei täysin tuntenut puolueemme tapoja tai kulttuuria. Kovakorvaisuus omille ja toisaalta medialle loi kuvan todellisuudesta irtautuneesta johtajasta. Kannatus lähti laskuun. Johtaja reagoi sulkeutumalla entisestään. Se on sääli, sillä Juha on hyvä mies. Totuutta ei kuitenkaan haluttu katsoa silmiin, koska koko suuri vaalivoitto oli ollut yhden miehen ansiota. Toisinajattelijat hiljennettiin, tai he hiljenivät, eikä heille ei annettu asemia.

Lopputulos tiedetään. Keskusta meni vaaleihin 2019 ilman mitään omaa sanottavaa. Olimme valmiiksi hävinneitä – kyse oli vain siitä kuinka paljon häviämme. Puolustimme sinällään hyvää talouspoliittisia saavutuksia, mutta ilman tunnetta. Ilman mitään uutta kerrottavaa sen paremmin omille kannattajillemme kuin liikkuville äänestäjille. Uhkailimme seurauksilla, jos valtamme ei jatku. Saman virheen teimme myös Mari Kiviniemen mahalaskuun päättyneissä vaaleissa. Hävisimme vuoden 2011 vaaleissa enemmän kuin koskaan ennen. Kunnes tulivat vaalit vuonna 2019.

Hallitukseen meno tappion jälkeen jakaa väkeä. Silti ajattelen kuin Annika Saarikko, että kun valinta on nyt tehty, on sen takana pysyttävä. Olen päätellyt, että olet samaa mieltä, vaikka olit aluksi hallitukseen menoa vastaan. Hallituksessa ei voi olla vain toisella jalalla. Se on varmin tapa varmistaa, ettemme nouse myöskään tästä asemasta. Mitään emme myöskään hyödy hallituksen hajottamisesta kesken kauden. Miksi äänestäjät meidät siitä palkitsisivat?

Hallitukset onnistuvat aina yhdessä. Jos ne onnistuvat, kaikki voittavat. Jos eivät, kukaan ei voita. Nyt tulisikin keskittyä siihen mitä on tehtävä samalla kun olemme hallituksessa ja pyrkiä maksimoimaan tekomme ja hallituksen tavoitteiden saavuttamisen.

Mutta mitä sitten pitäisi tehdä? Me tarvitsemme omaa sanottavaa. Kentällä ollaan tyrmistyneitä uuden puheenjohtajan avuttomuudesta median edessä. Olemme nyt kuulleet kolme kuukautta puhetta siitä miten Keskustan tulee uudistua järjestöllisesti. Ketä tämä kiinnostaa? Keskustalaisia, ehkä. Voitetaanko pelkkien keskustan aktiivien äänillä vaaleja?

Ei.

Johdetaanko tällaisella puheella Suomea?

Ei.

Mutta haittaako tämä meitä kaikkia?

Ei.

Tapahtuiko puolueen taustavoimissa muutoksia vaalitappion jälkeen?

Ei.

Entä päättäjissä?

Ei, vain kierrätystä paikalta toiselle.

Onko tappioilla merkitystä puolue-eliitin kannalta? On, mikäli Keskusta jää pysyvästi oppositioon. Ei, mikäli kutistuva Keskusta on vaa’ankieli kaikissa hallituksissa tästä eteenpäin.
Perussuomalaisten kasvu hitsaa punavihreää rintamaa yhteen. Samaan aikaan Kokoomus lähestyy perussuomalaisia. Tuloksena on blokkipolitiikka, jossa kummallakaan puolella ei ole enemmistöä.

Tilanne on kuitenkin keskustalaisen oman edun tavoittelijan näkökulmasta täydellinen. Mitäänsanomaton Keskusta pystyy kelvollisena täydentämään niin sinimustaa kuin punavihreää hallituspohjaa. Kutistuva kannatus ei haittaa, koska Keskusta saa ministerinsä, valtiosihteerinsä ja asemansa kaikissa tilanteissa.

Onko tämä se syy, miksi emme kuule puolue-eliitiltämme useinkaan sisällöllisiä avauksia? Meitä tyynnytetään ”järjestöllisellä kehittämisellä”, jotta keskittyisimme siihen, emmekä vaatisi puolueeltamme politiikkaa. Koska politiikan tekeminen voisi uhata suurempaa suunnitelmaa, jossa Keskusta kelpaa kenelle tahansa? Toivottavasti näin ei ole.

Kysymys kuuluu – haluammeko me puolueen jäsenet ja keskusta-aatteen ihmiset tätä, ja pysyykö puolueemme kasassa? Tyydymmekö me almuihin ja asemiin muutamille puolueen aktiiveille? Vai haluammeko me johtaa?

Suomalaisten suuri enemmistö on maltillista, asiansa hoitavaa kunnon väkeä. Eivät minkään poliittisen ääriliikkeen vietävissä. Mutta he haluavat kuitenkin eteenpäin. Heille on turha valehdella, ettei mikään muutu, ettei ilmastonmuutokselle tarvitse tehdä mitään tai että kaikki voi säilyä ennallaan. Mutta samalla on ymmärrettävä, että heitä ärsyttää turhanpäiväinen poseeraus, symbolien kanssa temppuilu samalla, kun sama porukka käärii rahat taskuunsa ja jatkaa kuten ennenkin.

Ensinnä olen ajatellut paljon perinteistä suomalaista elämäntapaa. Sen puolustamisessa on minusta Keskustan ideologian ydin. Keskustan tulisi puolustaa tavallista omakotitalossa tai rivitalossa, miksei kerrostalossakin, asuvaa suomalaista ihmistä. Toisaalta kaikkea valvovaa valtiota, toisaalta mihinkään tyytymättömiä markkinoita vastaan.

Ollaan omaehtoisen toiminnan ja paikallisen demokratian puolella. Kannustetaan kestävämpiin elämäntapoihin, vedotaan ihmisten moraalin ja kohtuuden käsityksiin ja jaetaan luotettavaa tietoa. Mutta emme kerro heidän olevan väärässä tai vääränlaisia, vaan luotetaan heihin. Että älykäs tavallinen ihminen kyllä haluaa pitää huolta luonnosta, heikommista, ilmastosta tai yhteisistä palveluista ilman pakottamista, pelottelua tai uhkailuakin.

Vastineeksi vastuullisesta fiksusta yhdessäolosta ja kotiseudusta huolehtimisesta valtio jättää ihmiset rauhaan. Ei kyttää kulutusvalintoja. Ei rankaise omien asioiden hoidosta ja elämisestä.

Toiseksi – aluepolitiikkaa pitää ajatella uudella tavalla. Voisimmeko me olla kotiseutujen puolella? Jokaisella on oma koti ja juuret. Paikka, johon liittyy ylisukupolvisia muistoja. Tai josta ne alkavat.

Keskusta voisi olla se puolue, joka muistuttaa näistä arvoista. Perinteistä. Tämä ei ole vain perinteistä aluepolitiikkaa, jossa Keskusta napsii avustuksen tuolta, tukieuron tuolta. Itse asiassa tuosta pitäisi pikemminkin luopua.

Nyt kun näyttäydymme omille ihmisillemme vain jonkinlaisena vakuutusyhtiönä, joka hoitaa tuet ja korvaukset, me itse asiassa ylläpidämme passivoivaa tukitaloutta. Lisäksi se typistää alueilla asuvien ihmisten tarpeet pelkkään toimeentuloon. Tottakai sitäkin tarvitaan, mutta almuilla ei kukaan halua elää.

Kotiseutuja puolustava ja ennen kaikkea rakentava puolue keksii uusia alkuja. Ohjaa valtion aluepolitiikkaa uuden keksimiseen eikä vanhan säilyttämiseen. Meidän pitäisi edistää maatalouden huipputuotteiden jalostamista. Maailman puhtainta ruokaa. Matkailua maalla ilmansaasteiden vaivaamille muiden maiden suurkaupunkilaisille. Ennen kaikkea sellaisia asioita, jossa maalla asuvat itse toimivat. Emme museoi maaseutua vaan rakennamme edellytyksiä uudelle.

Kolmanneksi meidän pitää lopettaa haikailu Helsingissä menestymisestä. Keskusta ei ole urbaani liberaalipuolue eikä siitä sellaista tule. Helsingissä menestyminen vaatisi kuitenkin sellaiseksi muuttumista. Helsinki on saari Suomessa. Emme ole Helsinkiä vastaan, mutta meidän pitää lopettaa oman politiikkamme pohtiminen siitä kulmasta, että voisimme Helsingissä menestyä. Tulemme saamaan siellä kyllä omalla rohkealla politiikallamme kannatusta, mutta on haihattelua kuvitella, että keskusta nousisi Helsingissä koskaan suureksi puolueeksi.

Sen sijaan meidän pitää puolustaa maakuntien keskuskaupunkeja. Maakuntien lippulaivoja, jotka vetävät omaa maakuntaansa ja jotka tuottavat alueelle sitä paikallista identiteettiä joka on niin tärkeä. Rakennetaan kaupunkipolitiikkamme Tampereelta alkaen – miten alueelliset kaupungit voivat menestyä ja kasvaa globaalissa taloudessa. Näitä kaupunkeja, suomalaisten kotiseutuja, on paljon. Ja niillä on omat vahvuutensa. Ei haalita valtion virkoja virkojen vuoksi, vaan keskitytään kullakin alueella ja kussakin kaupungissa sellaisiin tehtäviin ja yrityksiin, jotka tukevat olemassa olevia vahvuuksia. Ja jotka rakentavat paikallista identiteettiä entistä vahvemmaksi.

Perinteitä pitää kunnioittaa. Mutta voisimmeko olla liberaaleja konservatiiveja? Ylpeitä omista perinteistämme. Lipunnostosta, joulukirkosta ja mustasta kahvista. Mutta toisin kuin umpimieliset perussuomalaiset, me emme pakota ketään näihin. Me hyväksymme myös muut elämäntavat ja puolustamme niitä niin kauan kun noudatetaan Suomen lakeja. Toisten perinteet ovat yhtä arvokkaita kuin meidän, ja jos meidän perinteemme ja arvomme ovat kestävät, varmasti muualta tulleet haluavat myös niitä omaksua itselleen sopivalla tavalla.

Meidän pitäisi myös ottaa ilo irti tästä punamullasta. En ole koskaan ymmärtänyt joidenkin aateveljien ja -sisarten intoa Kokoomuksen kanssa tehtävään yhteistyöhön. Meidän ihmisemme ovat isänmaallisia tavallisia ihmisiä. Yrittäjähenkisiä kyllä, mutta eivät he hyödy siitä että markkinat mellastavat vapaasti. Että jotkut keräävät ylenmääräiset voitot toisten työstä. Ja että yhdessä tehdyn työn tuloksista nauttii joku harva jossain kaukana. Että ei investoida omaan kotiseutuun ja omien ihmisten eteen.

Pitäisi ajatella kuten meillä päin pitkään vaikuttanut Kerttu Saalasti. Vaikka tästäkin on aikaa jo kuutisenkymmentä vuotta, se ei ole huono ajatus:

”Talouselämän koneistossa jokainen työ muodostuu kokonaisuuden osaksi. Sen vuoksi meidän on pantava parastamme. Ja kansan työtulokset tulisi jakaa oikeudenmukaisesti ja yhteisymmärryksessä.”

Kantava ajatus ja luulen että tällaisena aikana monen demarin ja muunkin ajatus juoksee samaan suuntaan. Yhteistyöllä voidaan onnistua. Upottaa populismi ja höttöpuheet tolkun ja kohtuuden viesteillä. Kertomalla että kyllä me pärjäämme. Mutta töitä se vaatii. Ja itsekkyyden jättämistä. Kaikkea ei voida pitää ennallaan, mutta tärkeimmät asiat voidaan paitsi säilyttää, mutta myös parantaa. Mutta se juuri vaatii sitä, että muututaan ajassa ja katsotaan eteenpäin.

Ajattelen että tällaisella politiikalla voidaan johtaa. Olla taas suuri puolue. Ei tämä varmasti yksin riitä, mutta jotenkin tällaiselle pohjalle.

Tästä tuli melko pitkä kirje. Mutta isoja ovat asiatkin. Ainakin tällaisen pitkän linjan puolueen miehen näkökulmasta. Kiitos jos jaksoit kiireidesi keskellä sen lukea.

Voi olla, että Keskusta on suurena puolueensa työnsä tehnyt. Toisaalta se ei haittaa, mikäli jokin muu puolue hoitaa Keskustan tehtävät Keskustaa paremmin. Toistaiseksi sellaista puoluetta ei ole kuitenkaan näkynyt. Siksi kannattaa yrittää.

Viimeistään Vantaalla tavataan. Toivon, että käytät kevään hyvin, niin isänmaan ja suomalaisten, mutta myös itsesi puolesta. Ja harkitset keskeisiin tehtäviin pyrkimistä puoluekokouksessa.

Tiedän, että minä ja moni muu tavallinen keskustalainen katsoo sinuun luottavaisesti. Kaikissa meissä on vikamme, mutta kukaan ei voi väittää ettetkö sinä tee työtäsi tosissasi. Meistä moni näkee sinussa sellaista voimaa jota harvassa muussa poliitikossa tänä päivänä on. Käytä se hyvin yhteiseksi hyväksi. Tukea on.

Voimia tärkeään työhösi.

mikkokarna

Suomen pohjoisin kansanedustaja, toista kautta eduskunnassa. Olen 39-vuotias lappilaistunut kainuulainen, jolle kaikki eräharrastukset ovat lähellä sydäntä. Ennen valintaani eduskuntaan toimin Enontekiön kunnanjohtajana ja sitä ennen Ivalon rajavartioalueen varapäällikkönä. <a href="http://www.lapinpuolustaja.fi" title="http://www.lapinpuolustaja.fi">http://www.lapinpuolustaja.fi</a>

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu