Oppitunti Venäjästä

Vielä reilu vuosikymmen sitten, Putinin noustessa Venäjän johtoon, julkisessa sanassa Helsingin Sanomia myöten, maalattiin kuvaa itänaapurimme hitaasta, mutta varmasta taipaleesta kohti eurooppalaisten liberaalidemokratioiden joukkoa. Putin nähtiin Jeltsinin jälkeisen Venäjän edistyksellisenä voimana matkalla kohti uudenlaista, menestyksekästä ja kansainvälisiä ihmisoikeuksia kunnioittavaa eurooppalaista Venäjää.

Viimeistään toisinajattelijoiden eliminoinnin (Politkovskaja, Litvinenko), vaalitulosten systemaattisten väärentämisten, suurvaltauhittelun, oligarkkien näytösoikeudenkäyntien, Pussy Riotin, yhdistymisvapauden ja omaisuudensuojan rajoittamisen, homolakien ja poliittisen- sekä taloudellisen plutokratisoitumiskehityksen myötä naiivimmillekin idealisteille luulisi käyneen selväksi, että Venäjän kehityssuunta on kaikkea muuta kuin mitä siitä joskus maalailtiin. Venäjä ei demokratisoidu – se autoritärisoituu kaksipäisen kotkan lujassa puristuksessa.

Itseasiassa sen valtapoliittinen ajattelu on edelleen hämmästyttävissä määrin identtistä sen kansaivälispoliittisen ja sosialistisen edeltäjän kanssa: ainoastaan sen ihmisvihamielinen valtioideologia on päivitetty tälle vuosituhannelle. Tsaarinajan ortodoksikristillisen autokratian ja Neuvostoliiton kommunistisen maailmanvallankumousideologian on korvannut uusi autoritäärinen nationalismi.

Kun todistusaineisto Venäjän hallinnon totalitaristisesta luonteesta on näinkin murskaava, on erittäin kummaksuttavaa, miksi Venäjää ja sen valtapoliittista ajattelua ei ymmärretä, ja sen todellista luonnetta tunnusteta. Tai jos ymmärretään, miksei siitä puhuta ääneen? Pyrin kirjoituksessani vastaamaan tähän kysymykseen.

Denialismi

Eräs hyvin todennäköinen selitys sille, miksi Venäjää ja sen todellista luonnetta ei ymmärretä tavallisen kansan ja uutismedioiden keskuudessa, on se, että sen näkökulmasta normaaleja (liberaalin oikeusvaltion näkökulmasta härskejä) toimintatapoja ei todella haluta uskoa tosiksi. Tätä näkökantaa – tosiasioiden kieltämistä – kutsutaan denialismiksi. Halutaan lujaa uskoa hyvää jostain, joka täysin tiedostaen ja laskelmoiden ajaa omaa etua pelaten valtapeliään oikeusnormeista tai ihmisoikeuksista piittaamatta.

Ja miksei Venäjä toimisi näin? Se on ollut Putinin aikana erittäin menestyksellinen strategia KGB-taustaisen valtiojohdon harjoittamassa sortopolitiikassa. Se suhtautuu vihamielisesti keinoja kaihtamatta jokaista sellaista tahoa vastaan, joka puhuu tai kirjoittaa sen valtioedun (ts. Kremlin ja KGB:n) vastaisesti. Tämän vuoksi mm. toimittajat ja tutkijat ehdollistuvat ylivarovaisiksi, salailemaan ja kaunistelemaan maata koskevaa uutisointia ja kirjoittelua.

Venäjän hallinnon luonteeseen liittyvä kaunistelu, etenkin suomalaisessa mediassa, tuntuu olevan selkäydinreaktionomainen perintö suomettumisen ajoilta. Venäjä-keskustelussa korostetaan jatkuvasti kauppasuhteita ja myönteisiä yhteistyömahdollisuuksia kansallisen vaurastumisen näkökulmasta ja vastaavasti samalla laiminlyöden keskustelua sen ihmisoikeustilanteesta.

Vasta Pussy Riot ja Venäjän homolait ovat saaneet laajempaa huomiota Euroopan liberaalissa ja urbaanissa keskiluokassa. Samat tosiasiat nyky-Venäjän luonteesta ja toimintatavoista olisi voinut päätellä jo Tshetshenian tapahtumista, kaukasialaisten kohtelusta, opposition murhista, kansalaisjärjestöjen julistamisesta CIA:n agenteiksi, Viron pronssipatsaasta tai Georgian sodasta.

Länsimaiden on nyt korkea aika herätä harhakuvitelmista ja päivittää näkemyksensä Venäjästä realistisempaan suuntaan. Venäjän valtiojohtoon ja sen intresseihin tulisi suhtautua realistisesti ja unohtaa pilvilinnat maan oikeusvaltiokehityksestä.