Valuuttalainojen salliminen aloitti markan alamäen

Nyt kun koronakriisiä hoitaessa EU ja euroalue ovat nousseet Perussuomalaisten toimesta keskusteluun eduskuntaa myöten, on hyvä kerrata muutama yksityiskohta, joka vaikutti Suomen ajautumiseen kohti eurovaluuttaa. Koska Suomi on ainoa Pohjoismaa, joka on euroalueessa, ei sinällään voi pitää Suomen liittymistä rahaliittoon EU-jäsenyydestä seuranneena itsestäänselvyytenä. Ratkaisevassa asemassa oli 1991 tapahtuneen markan devalvaation ja 1992 tapahtuneen markan kellutuksen luonne, joka teki näistä yrityksille paljon tuhoisampia kuin mitkään aikaisemmat devalvaatiot olivat olleet.

Paitsi, että 1980-luvulla elettiin vahvan markan politiikan aikaa, tuolloin tapahtui myös merkittäviä pankkijärjestelmän uudistuksia, jotka liberalisoivat lainanannon edellytyksiä ja valuutanvaihtoja. Vielä vuonna 1981, jolloin muutin vanhempieni kanssa 8 kuukaudeksi Yhdysvaltoihin, matkaa varten tarvittava markkojen vaihtaminen Yhdysvaltain dollareiksi vaati erikseen Suomen pankin luvan. Tuohon aikaan ei siis ollut sallittua ostaa ja myydä ulkomaanvaluuttoja sijoitusmielessä, kuten se nykyään on. 1980-luvun puolenvälin tienoilla pankit saivat alkaa ottaa velkaa ulkomailta vailla rajoituksia, mikä johti markkamääräisen velkarahan tarjonnan voimakkaaseen kasvuun, korkojen toki ollessa nykyiseen verrattuna päätähuimaavia kuten yli 15%. Aikaa on myöhemmin kutsuttu juppikulttuurin ja kulutusjuhlan ajaksi. Tietenkään kaikki eivät tuhlaamisen hulluuteen mukaan menneet.

1987 oli mielestäni ratkaisevimman markan tulevaa kohtaloa ennustaneen vapautustoimenpiteen aika, koska tuona vuonna Suomessa sallittiin yrityksille ulkovaluuttamääräiset lainat. Lainaa sai matalammalla korolla ja helpommin kuin markkalainaa, jos sitoutui maksamaan lainan takaisin esimerkiksi Saksan markkoina tai Sveitsin frangeina päivän kurssin mukaan. Kun nykyistä Internetiä ei ollut vielä lähimaillakaan näköpiirissä ja yleinen tiedon saanti oli hatarampaa, useat yrittäjät eivät halunneet ymmärtää markka- ja ulkovaluuttalainojen korkoeron ja jälkimmäisten näennäisen edullisuuden johtuneen korkoon hinnoitellusta valuuttariskistä. Asiaa ei tietenkään parantanut se, että jo laman alettuakin 1990-luvun puolella ministeritasolla vakuuteltiin, että devalvaatioita ei tule ja vahvan markan politiikasta pidetään kiinni. Kun devalvaatio ja markan kellutus tulivat, jokaisen ulkovaluuttamääräisen lainan pääoma kohosi yhdessä yössä kymmeniä prosentteja. Kun samalla joidenkin yrittäjien kohdalla kävi niin, että velkojen vakuudet eivät enää kattaneet kohonneita velkasummia ja laman vuoksi kysyntä oli heikentynyt, pankit lopettivat joustavuutensa ja alkoivat irtisanoa lainoja kasapäin ja laittaa niitä ulosottoon. Tuohon aikaan ei ollut nykyisenkaltaisia velkajärjestelyä tai velkojen lopullista vanhenemista koskevia lakeja voimassa, mikä pahensi tilannetta.

Jos EU-jäsenyys oli osittain syytä Neuvostoliiton romahduksesta ja Suomen pyrkimyksestä kiinnittyä vahvemmin länteen, oli eurojäsenyys sen tien pää, jossa haluttiin lopullisesti päästä eroon devalvaatiosykleistä, koska oli havaittu, että yksityinen sektori ei voi ottaa devalvaatioita turvallisesti vastaan, mikäli esiintyi laajalti velkaantumista eri valuutassa kuin mistä tulot olivat. 1980-luvun puoltaväliä edeltänyt järjestelmä oli toiminut siksi, että pankki- ja liiketoiminnassa oli niin paljon rajoituksia, mukaan lukien kansallista protektionismia.

Mikko Nummelin

Diplomi-insinööri vm 2007, Aalto-yliopiston jatko-opiskelija tutkimusalana teknillinen matematiikka, syventävänä aihealueena ohjelmistojärjestelmät, ohjelmistosuunnittelija Cinia Group Oy:ssä Espoon Keilaniemessä/Helsingin Ilmalassa vuodesta 2015, aiemmin ohjelmistosuunnittelija Ixonos Oyj:ssä Helsingin Herttoniemessä 2008-2015, s. 1975. Etelä-Espoon sosialidemokraattisen työväenyhdistyksen johtokunnassa kaudella 2019. Espoon sosialidemokraattien hallituksen ja edustajiston jäsen kaudella 2019.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu