Maailmanpankin varakuvernööri ja vihreät toimittajat

Pekka Haavistolla oli 2000-luvun alkupuolella tapana säännöllisesti ilmoittaa CV:ssään virallisissa kehityspoliittisissa keskusteluissa ympäri maailmaa mm. olleensa Maailmanpankin varakuvernööri. Saksan kestävän kehityksen virallisena arvioijana hän ilmoitti Angela Merkelille vuonna 2007 henkilökohtaisesti luovuttamassaan kirjassa olevansa useiden kansainvälisten instituutioiden vieraileva luennoitsija ja professori. Pekka Haavistolla ei ole akateemisia opintoja eikä lainkaan tutkijameriittejä.

Olen dokumentoinut uudessa kirjassani mm. em. tiedot sekä runsaasti samanlaista sekä kotimaisista että ulkomaisista punavihreistä toimijoista hyvin kompromettoivaa tietoa aina YK:n huipulle asti ilman, että julkinen sana olisi kirjasta kiinnostunut. Kirjani on haluttu vaientaa, koska se sisältää ”pahaa ympäristön vastaista tietoa”.

Mikäli Päivi Räsänen tai Timo Soini olisivat syyllistyneet samanlaiseen poskettomuuteen, punavihreä intelligentsija olisi somessa HS:n ja YLE:n toimittajien vauhdikkaasti ryydittämänä ulvonut naurusta ja molempien poliitikkojen ura olisi loppunut siihen paikkaan.

On ollut sääntö, – eräitä amerikkalaisia tai englantilaisia uutiskanavia tai jopa saksalaista der Spiegeliä ja eräitä saksalaisia laatulehtiä lukuun ottamatta – että (puna)vihreitä kohdellaan silkkihansikkain ja myötäsukaisesti mediassa. Tuuli on kuitenkin maailmalla kääntynyt ja vihreitä on alettu kohtelemaan yhä enemmän muiden poliittisten toimijoiden tavoin.  Ehkäpä impivaaralainen konsensushakuisuus osin selittää, miksi virallisen kestävän kehityksen politiikkaan sitoutuneiden toimijoiden edesottamukset ovat meillä median erityissuojeluksessa jopa muuhun läntiseen maailmaan verrattuna.

Olen yli 20 vuotta pohtinut länsimaisen median (puna)vihersokean missiojournalismin syntyä. Tämä sokeus on johtanut Suomessa uutispimennykseen mm. ilmastonmuutoskeskustelussa. Esimerkiksi viime viikkoina vakiintuneet kansainväliset uutistoimistot, kuten Reuters, ovat välittäneet paljon mielenkiintoista vallitsevaa ilmastoajattelua kyseenalaistavaa tiedelehdissä julkaistua tietoa. Sitä on julkaistu jopa konsensusajatteluun sitoutuneissa johtavissa tiedelehdissä (Nature ja Science) ilman, että tuloksista olisi kerrottu suomalaisille. Sen sijaan, Lontoon ja Pariisin kesäkuun lopun hellepäivien aikana YLEn TV-uutisissa haastatellaan ilmastonmuutoskeskustelusta leipänsä ansaitsevaa tutkijaa, joka otsa kurtussa on näkevinään ”yhteyksiä”. Tosin virallisten ilmastotutkijoiden standardivastaus ihmettelyyn kovien talvien paluulle viimeisten vuosien aikana on ollut, että ilmasto ja säätila ovat kaksi eri asiaa. Skotlannin ja Pohjolan tämän kesän lähes ennätyskylmyys ei ole kiinnostanut tästä näkökulmasta toimittajia ollaanhan menossa kohti Pariisin ilmastokokousta suurin odotuksin.

Opin aikoinaan ensimmäisessä Suomen sopeutumisstrategiaa pohtineessa työryhmässä meteorologeilta, että ilmastomallit ennakoivat ilman lämpenevän Siperiassa, yöllä ja talvella, ei merellisessä ilmastossa kesäisin Pariisissa ja Lontoossa.

Näen suurimmaksi syyksi median punavihersokeudelle saman ilmiön, mikä selitti 1970-luvun alussa Reporadion ja HS:n toimituksien agit prop linjan. Marxin Engelsin kanssa kehittämä kokonaisvaltainen idealistinen ”tieteellinen” maailmankatsomus uskoi luokkataistelun myötä syntyvään teleologiseen käsitykseen historian kehityksen vääjäämättömyydestä. Jos toimittaja asettui jutussaan työväenluokan puolelle, hän ei kokenut toimivansa poliittisena toimijana, vaan hän vain heijasti vallitsevan ”tieteellisen” teorian mukaan historian vääjäämätöntä kehitystä kohti tasa-arvoista ja luokatonta yhteiskuntaa.  Tilanne on pitkälti samankaltainen tänään: toimittajan puffatessa kritiikittä resursseja nielevää (ei siis luonnonvaroja säästävää) ja saastuttavaa kiertotaloutta tai huonoa, kallista ja riittämätöntä tuulisähköä tai järjetöntä Helsingin Energian uutta energiastrategiaa hän ei koe olevansa poliittinen toimija, vaan toimittaja kokee olevansa luonnon tuhon estämisen välttämättömyydestä toimiva luonnon kaitsija.

Oxfordin yliopiston historian tutkija Anna Bramwell  jo vuonna 1989 kirjassaan Ecology in the 20th Century – A History (Yale Univ Press) vihreän aatteen ja poliittisen kategorian syntyneen pääosiltaan tieteenvastaisista virtauksista. Punavihreys ei ole – vaikka toisin laajalti tänään ymmärretään – samoin kuin ei myöskään marxilaisuus aikoinaan, historian välttämättömyydestä syntynyt epäpoliittinen kategoria, vaan ihan tavallinen ihmismielen tuotos eli idealistinen ihmisvastainen ideologia 20 vuosisadan aiempien ismien tapaan.