Timo Harakka demari vuodesta 1962 vai viemärirotta?

Timo Harakka 1998 kirjassa Viemärirotta, Otava, Keuruu 1998:

”Haluan sitä paitsi osallistua SDP:n periaateohjelman uudistustyöhön tasan yhtä kiihkeästi kuin hautautua elävältä ydinjätteeseen.”

Timo Harakka kirjoitti vuonna 1998 journalistisesti ja dramaturgisesti mielenkiintoisen ja jouhevan satiirisen yhteiskuntakritiikin nimeltään ”Viemärirotta”.

Kirjan alaotsikko on enteellinen ”….mutta miksei Erkko ole vieläkään adoptoinut minua?” siinä mielessä, että se kenties paljastaa Harakan kunnianhimon ja halun nousta harppauksin sosiaalisessa rankingissa?

Tässä ei tietenkään ole mitään pahaa ja kaikki kunnia Timo Harakan ahkeruudelle, vaikka en kannata häntä SDP:n puheenjohtajaksi enkä allekirjoita hänen poliittisia ajatuksiaan.

Kirja on lähes 300 sivuinen satiirinen omakuvallinen kommentaari politiikasta ja yhteiskunnan muutoksesta. Kirja on omistettu Tero Jartille, Jari Hietaselle, Tuomo Manniselle, Esko Manniselle, viemärirotille ja herrasmiehille.

Kirjassa on paljon mielenkiintoista luettavaa. Siinä on mm. informatiivista kuvausta Vihreän puolueen historiasta, jota Harakka on voinut seurata sisärenkaasta käsin. Harakka on ainoana ”ulkopuolisena” mm. saanut seurata 1997 vihreiden puoluekokouksen intiimeimpiä keskusteluja, kun muut journalistit oli kehotettu poistumaan tästä kokouksen salamyhkäisimmästä osiosta.

Timo Harakka on käytännössä ollut vihreiden sisärenkaassa vielä senkin jälkeen, kun hän oli kohtalokkaasti kysynyt Pekka Haavistolta vuonna 1994 ”oletko homo?” kysymyksen ja saanut potkut Vihreän Langan päätoimittajan tehtävästä.

Kuningastie oli kuitenkin peruuttamattomasti mennyt poikki vihreissä, joten hänen oli etsittävä uusi poliittinen ponnahduslauta tai platform.

Omien sanojensa mukaan hän olisi halunnut jatkaa Vihreän Langan päätoimittajana työuransa loppuun asti.

Kirjassa on nyt SDP:n puheenjohtajakisan kannalta kerrassaan mielenkiintoinen toinen luku ”Politiikan Penkkiurheilija” ja erityisesti sen ensimmäinen alaluku ”Päivä demarina”.

Kyseisen luvun tiivistelmä:

”Politiikan penkkiurheilija eli kuinka selvitä hengissä rajusta SDP-tripistä, kuinka demareista tuli halpatuontikokoomus, Kairamon lait. Ja saman aikaan oppositiossa: mahtuuko kansallispuku vielä Esko Ahon ylle? Keskusta Openissa Johannes Virolainen saa laulaa, mutta ei puhua.”

Alaluvussa ”Päivä demarina” Timo Harakka kertoo, kuinka hän voitti 1996 anonyyminä kirjoittajana demarinuorten järjestämän kirjoituskilpailun, jolla oli tarkoitus etsiä ideoita SDP:n uuteen periaateohjelmaan.

Tämä alaluku on kerrassaan hämmästyttävää luettavaa, kun tiedämme, että Timo Harakka pyrkii nyt SDP:n uudeksi puheenjohtajaksi ja pääministerikandidaatiksi. Hän ennusti tässä tekstissään (ks. edellä) ironisesti tulevansa yhdeksi SDP:n suurmieheksi mm. Kaarlo Pitsingin rinnalle.

Vaikka kirjan demareita mitä härskeimmin ilkkuva kappale on taattua dramaturgin koulutuksen saaneen henkilön kirjoittamaa satiiria, se sisältää ironian lomassa ajattelija Timo Harakan uusmalthusilaisesta vihreästä maailmankuvasta kumpuavaa teollisen yhteiskunnan ja kapitalismin tuomitsevaa aika lailla heppoista muodikasta idealistista saarnaa, josta hän yhä tänään ammentaa keskeiset poliittiset ajatuksensa.

Harakan satiirin lomassa paasaama vihreä saarna huipentuu lopulta Karl Marxin ajatteluun liittyvään merkittävään virhetulkintaan (ks. tämän artikkelin loppuhuipennus).

Tämä on samantapainen tai jopa vielä suurempi virhe kuin uusimman Timo Harakan kirjan (Suuri Kiristys 2014; ks edellinen blogini) virheellinen väite ”Espanjan ja Italian kuulumisesta Montesquieun mukaan vuosisatojen ajan Ottomaanien valtakuntaan”.   

Jokainen voi itse päätellä, onko Timo Harakka ”jo vuodesta 1962 lähtien ollut demari” kuten hän muutama päivä sitten ilmoitti http://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/art2331584 vai onko hän sittenkin keikarimainen viemärirotta, joksi hän itsensä kuvasi vuonna 1998?

”Päivä demarina” alaluvun johdanto on tässä kirjoitettu kokonaisuudessaan ensin auki:

”Otin yhteen Aimo Kairamon kanssa ensimmäisen kerran vuonna 1987. Olin Kalastajatorpalla kansalaispäivällisillä, jotka oli järjestetty sen kunniaksi, että Hannu Tarmio oli jättämässä WSOY:n pääjohtajuuden. Kun en uskaltanut puhutella Arvo Ylppöä, tapoin aikaa lätisemällä Demarin päätoimittajasta kolumnistiksi alennetun Kairamon kanssa.

Kairamo kuunteli juttujani ja täräytti: ”Sinä olet demari!”

Väitin tuohtuneena vastaan. Kairamo vain hymyili ivallisesti ja ilmoitti: ”Kaikki suomalaiset ovat demareita.”

Olin neuvoton.

Jouduin antamaan Kairamolle korvapuustin. Mies meni kerrankin hiljaiseksi.

Nujakka palautui mieleen, kun Suomen sosialidemokraattinen puolue kesällä ilmoitti järjestävänsä kirjoituskilpailun, jolla etsitään idiksiä uuteen periaateohjelmaan.

Pitääkö Kairamon laki paikkansa?

Voiko kuka tahansa olla demari? Edes vähän aikaa?

Kaikki alkoi vitsinä. Kun kuulin kilpailusta, istuin eduskunnan kuppilassa odottamassa Esko Ahoa haastatteluun. Lohkaisin MTV3:n Merja Ylä-Anttilalle ja Vesa Kallionpäälle, että jos pääministeri (Paavo Lipponen oli tuolloin pääministeri kirj. huom.) on pulassa, niin täytyyhän kansalaisen parhaansa mukaan auttaa. Eväät on jo nakerrettu, vaikka hallituksen pitäisi hallita vielä kolme vuotta. Isänmaa on vaarassa!

Imagen päätoimittaja Jaakko Tapaninen innostui. Hänen mielestään jokainen kova kundi on tehnyt vähintään yhden puolueohjelman. Hänellä itsellään oli vyössään jo nuorsuomalaisten Ultimatum Isänmaalle.

Törmäsin vaikeuksiin jo ennen aloittamista.

Lehden toimituksessa kellään ei ollut omakohtaista kokemusta demariudesta. Kaveripiirissäkään ei ole yhtään ylpeää ruusukantisen omistajaa. Ainoat tuntemani demarit ovat yli 50-vuotiaita, ja kun puolueen ottaa puheeksi, he sanovat: ”Katsopa kauniita begonioitani.”

Oli pakko tehdä säälimätön ihmiskoe.

Eräänä marraskuun iltana avasi päätteen, hengitin syvään ja keskityin ajattelemaan sanoja ”kansanvalta, tasa-arvo ja yhteisvastuun yhteiskunta”.

Otin esiin vanhan juttuni markkinavoimista ja ryhdyin kankeistamaan ja virastokielistämään sitä.

Vedin ylleni henkisen tuulipuvun ja päähän kuvitteellisen kipparilakin.

Räväkkä aloitus on tärkein. Heti ensimmäisten sanojen pitää heläyttää ylemmän keskiluokan sosiaalidemokraatissa konjakin ja bearnaise-kastikkeen turruttamaa tuuntoaistia. On viitattava johonkin pyhäin yhteyteen, joka on päässyt kolmiportaisen lääninhallintouudistuksen seurantakomiteoiden väliraporttien tuoksinassa unohtumaan. paras on paiskata kehään nimi, historiallinen hahmo, joka on demareille kaikkein rakkain.

Kuka on kiistattomimmin demarien arvosta valtiomies? Oskari Tokoi? Väinö Voionmaa? Väinö Tanner? Väinö Leskinen? Väinö Purje?

Selasin hataraa tiedostoani vasemmiston poliittisen historian merkkihenkilöistä, enkä keksinyt ketään.

Kunnes oivalsin, kehen demarit eniten samaistuvat; ketä ja kenen aikaa ikävöivät itku silmässä. kenen ovelle pääministeri Sorsa kiilasi ensimmäisen ehdottamaan, että presidentti valittaisiin ilman vaalia poikkeuslailla.

Voittaja-aloitus.”

Timo Harakka valitsi demarien eniten arvostamaksi valtiomieheksi Urho Kekkosen.

Seuraavassa on suoria sitaatteja Harakan voitokkaasta kirjoituksesta ja siihen liittyvästä kirjoitusprosessista.

Olisi muuten mielenkiintoista saada demarinuorten arkistoista alkuperäinen essee käsiin!

”Hyvin menee. Mutta ensimmäiset puistatukset alkavat jo.

Demarina oleminen on huono LSD-trippi.

Ensinnäkin joutuu jakomielisyyden kouriin, toisekseen joutuu aistiharhojen valtaan.

Vaikeintahan ei ole muuntua Jekyllistä Hydeksi. Mutta demariuden haaste on olla Jekyll ja Hyde yhtä aikaa.

Täytyy pirstoa mielensä kannattamaan täysin ristiriitaisia käsityksiä.”

”Demarimmepa on harjaantunut tähän. Hän myöntää järjellään, että SDP:n politiikka on skitsofreenista – mutta sydämessään hän tietää, että niin on hyvä.”

”Demari teki välttämättömyydestä hyveen. Koska aate ei sytytä ketään, hän määräsi, että kaikki intoilu on aina tuomittavaa. Kairamon Laki numero 2: ”Jokainen idealisti on määritelmällisesti stalinisti.

Demari karttaa äärimmäisyyksiin asti äärimmäisyyttä. Missä arki-ihminen esittää mielestään viattoman mielipiteen Lolan tai Lindan paremmuudesta, demari näkee kavahdettavaa jyrkkyyttä, joka sulkee pois muut missivaihtoehdot, kenties peruuttamattomasti.

SDP:n pyhiä valtiomiesihanteita ovat Rafael Paasion legendaarinen päättämättömyys – häntä sanottiin mannertenväliseksi nahjukseksi – ja Mauno Koiviston päättymätön jahkailu.

Sosialidemokraattien maailma ei ole binäärinen kyllä-ei -valinta. Ratkaisun on oltava sekä-että. Demarius on sumeaa politiikkaa.

SDP on politiikan Pizza Fantasia. Kukin valitsee haluamansa täytteet.”

”Tulevaisuuden haaste! Rajua.

Ensimmäinen etappi on takana, ja vaikutukset tuntuvat, tosin lievinä. Tekee mieli Volvoa.”

”Jakomielisyys vielä menettelee. Mutta trippi käy yhä hurjemmaksi, kun on heittäydyttävä sosialidemokraattiseen hallusinaatioon kaikkivoipaisesta valtiosta ja idyllisestä kansankodista.”

”1970-luvulla Kalevi Sorsan SDP ryhtyi länsinaapurin esimerkkiä seuraten ”toimenpiteisiin kokonaisvaltaisen suunnittelun toimeenpanemiseksi”. Valtiosta rakennettiin jättiläismäinen hyvinvointiautomaatti. Tulonjakokone.”

”Markkinatalous sinänsä on ainut järkevä talousjärjestelmä.”

Totta kai! Taas täytyy aloittaa demarin uskontunnustuksella. Tähän mantraa demarimme luottaa nyt yhtä vakaasti kuin 1970-luvulla oppiin, että vakuutuslaitokset ja pankit on välttämättä sosialisoitava."

Aatteelleen uskollisesti hän sivulla 91 toteaa luovuttuaan tässä kohdin jälleen hetkellisesti sarkasmista ja syyttää demareita mm. seuraavasti:

”Luonto ei voi kuormittaa loputtomiin. Ihmisiä ja ihmisten yhteisöjä ei voi rikkoa seuraamuksitta.”

Sarkasmi jatkuu.

”Nyt huimaa. Olen jo syvällä demariuden kurimuksessa. On kuitenkin liian myöhäistä palata enää elävien kirjoitin. Juon rohkeasti kupin jäähtynyttä Saludoa ja haukkaan HK:n aatteenväristä.”

”SDP on jäljitelmä-kokoomus. Samaan tapaan kuin korealaiset alkujaan matkivat japanilaisia ja tekevät nyt halvempia ja parempia CD-soittimia, niin demarit ovat parempi kokoomus kuin kokoomus.

(Eli jos Kairamon laki pitää paikkansa, me olemme kaikki sitten kokoomuslaisia.)

Itse pääministeristä on tullut markkinapallo, joka joutuu hätäisesti pomppimaan markkinoiden kulloisenkin oikun tahtiin.”

”SDP ei vain tunnusta tosiasioita. Tai vielä pahempaa: se teeskentelee, että sen periaatteilla on jotakin tekemistä todellisuuden kanssa.

Arjen ja aatteen välinen ristiriita on irvokas.”

Arki, nerokasta! Me demarit rakastamme illuusiotamme, että ymmärrämme tavallisia ihmisiä. Tavallisella suomalaisella on hyvin palkattu, turvattu ja mielekäs työpaikka, tilava tiilitalo ja kartanoauto ohjaustehostimineen. emme millään taivu tajuamaan, että kansankodin karvalakkipuoli suljettiin edellisten valtionosuusleikkausten myötä. Että ylityökorvaukset ja täyden työeläkkeet ovat tarjolla vain vähemmistölle…herroille.”

”On helppo tajuta, miksei demari tajua. Useimmille puolueen jäsenkirja on nimenomaan passi hyvään virkaan.”

”Siinä se nyt on.

Olen keksinyt meille demareille olemassaolon tarkoituksen. Meille ei riitä vähempi kuin maapallon pelastaminen!

Olen täydessä vauhdissa, SPeeDissä. Aimo Kairamo oli oikeassa. Jokainen meistä voi olla demari jos vain haluaa. Näen itseni jo puolueen suumiesten joukossa: Arvo Salon, Kaarlo Pitsingin ja Pirkko Työläjärven manttelinperijänä.

Näen näkyjä kuin Erkki Tuomioja, joka poltti 1960-luvulla Mosambikissa ”Frelimo -savukkeita” ja haltioituu kirjoittamaan SDP-aiheisen oopperan. Oivallan välähdyksenomaisesti, että tärkeintä on valta. Valtiohoitaminen.

Saavutettua asemaan on hoivattava herkeämättömästi, valvottava vainoharhaisesti kuin virtuaalilemmikkiä. Valtaa ei voi käyttää, sillä ei voi toteuttaa ihanteita eikä ajaa tavoitteita, vallalla ei tee mitään – paitsi lisää valtaa.”

”Kaikkien vuosien jälkeen olen kuitenkin velkaa Aimo Kairamolle toverillisen anteeksipyynnön.

Hän oli oikeassa.

Olin kolme tuntia demari, ja niin kova demari olinkin, että voitin sen ainekirjoituskilpailun. Juttuhan on yhtä empaattinen ja juhlallisen huolestunut kuin Vappu Taipaleen otsa. Sain Kairamolta viiden tonnin sekin. Minusta oli asianmukaista palauttaa se lyhentämättömänä valtiolle, maksoin veromätkyjä.

Lopulta oli vaikea keksiä juhlava, mutta ironinen nimimerkki. Melkein valitsin hallitusmuotoon sisältyvän poskettoman one-linerin Valtiovalta kuuluu kansalle, mutta pidin kuitenkin hauskempana Olof Palme huulta Politiikka on tahdon asia.

SDP-trippi sujui siis yllättävän kivuttomasti. Odotan vain kauhulla äkillisiä jälkiharhoja, jotka saattavat iskeä vielä vuosien perästä.”

”Puolueväkeä temppuni ei naurattanut ollenkaan. Puoluetoimiston poliittisen osaston menettelytapavaliokunnan järjestösihteeri (tai joku) antoi juhlallisen porttikiellon kesän puoluekokoukseen.”

”Haluan sitä paitsi osallistua SDP:n periaateohjelman uudistustyöhön tasan yhtä kiihkeästi kuin hautautua elävältä ydinjätteeseen.

Forssan ohjelma kesti vuodet 1903-1952. Seuraava versio oli eli sekin yli 30 vuotta. Uusin ohjelma ei ole kymmentäkään vuotta vanha, kun se on jo korjattava. Kohta demarit esittelevät joka syksy uuden aatekuvastonsa.”

”Sosialismi on nykyään ”yhteisvastuuta” ja ”välittämistä”. Disney sosialismia.”

Päivä demarina kappaleen loppusanoissaan hän jälleen luopuu sarkasmistaan ja siirtyy saarnaamaan ideologiaansa:

”Tämä ”uudistuminen” perustuu vanhaan vankkumattomaan edistysuskoon.”

”Demarimme rakas hyvinvointikone – joka käyttää polttoaineenaan jatkuvaa talouskasvua ja tuottaa tuutista lisää palkkaa ja uusia kansankodin etuuksia – on pysähtynyt.”

”Työn ja pääoman ristiriita on eskaloitunut valtaviin mittasuhteisiin: työttömyyden ja kansainvälisen pääoman ristiriidaksi. Sitä ei ratkaista enää väkivallattomin keinoin (sic! kirj. huom.).”

Uusimman kirjansa (Suuri Kiristys, 2014) alkusiemenen Timo Harakka kirjoittaa 6. viimeisessä kappaleessaan:

”Tiet ovat paras liikkumisen järjestelmä. Mutta vapaan liikenteen oloissa – ei ”holhoavia” liikennesääntöjä, ”turhia” nopeusrajoituksia eikä ”joustamattomia” ajokaistoja – syntyisi paljon peltiromua ja röykkiöittäin ruumiita. Uskon, että huonosti valvottu ja lyhytnäköinen markkinatalousjärjestelmä tuhoaa ensin ihmisyhteisöt, sitten itsensä ja ennen pitkää maapallonkin.”

Sitten 5. viimeisessä kappaleessa Timo Harakka ennakoi tulevaa:

”Jonkun on otettava joy-stick käpälään. Näin kansalaisena valitsisin mieluusti itse, kuka ohjaa ja minne.”

Lopulta Timo Harakalta tältä uusmalthusilaiselta vihreältä poliittiselta toimijalta historian näkökulmasta merkittävä virhetulkinta:

”Ajatuksessani ei sinänsä ole mitään uutta. Liki satavuotias Forssan ohjelma keskittyi juuri tähän: suojelemaan vähäväkistä kansaa pääomien mielivallalta. Eli palatkaa, demarit, harharetkiltänne takaisin tosimaailmaan.

Voittoisan tekstini ideat olivat ikivanhoja nekin, pöllitty 1800-luvulta. Haamukirjoittajani oli ikivanha poliittinen pakinoitsija, jonka havainnot ovat yhä tosia:

Karl Marx.”

Karl Marx oli jyrkkä antimalthusisti, joka piti Thomas Malthusin teoriaa köyhien sikiämisen turmiollisuudesta ympäristölle aristokraattien salaliittona proteletariaattia vastaan.

Karl Marx ei ollut Timo Harakan tapainen vihreä uusmalthusilainen omaan näppäryyteensä sortuva keikarimainen ajattelija, vaan vakava Adam Smithinsä lukenut ajattelija.

Marx oli kyllä viime kädessä antidemokraattinen toimija ja ihminen virheineen.

Marx perusti kuitenkin ajatuksensa Timo Harakan tapaisten vihreiden hylkäämään ja tuomitsemaan ”vanhaan vankkumattomaan edistysuskoon” aikana, jolloin 1800-luvulla monet Marxin aikalaiset kauhistelivat Euroopan väkiluvun ”hallitsematonta” kasvua Malthusin väestöteorian hengessä.  

Nykyään raikuvimmat naurut lapsellisista vihreistä ”edistys”uskomuksista, joita valtamedia edelleen auliisti ja kritiikittömästi julkaisee, voi usein lukea Marxism Today-lehden seuraajasta englantilaisesta Spiked!-lehdestä.

MikkoPaunio

Kirjoittaja on (s. 1961) Helsingin yliopistosta valmistunut terveydenhuollon erikoislääkäri, joka on työskennellyt seuraavien instituutioiden palveluksessa: Helsingin yliopisto, Johns Hopkins Bloomberg School of Public Health, sosiaali- ja terveysministeriö, Euroopan Unionin komissio ja Maailmanpankki. Kirjoittalla on dosentuuri Helsingin yliopistossa epidemiologiassa. Hän on saanut jatkokoulutusta Maailman terveysjärjestön ns. pitkällä kurssilla Brysselin vapaassa yliopistossa ja hänellä on ylempi korkeakoulututkinto Johns Hopkins Bloomberg School of Public Health instituutiosta. Kirjoittajalla on julkaisuja merkittävimmissä kansainvälisissä lääketieteellisissä julkaisusarjoissa ja yhteensä vertaisarvioituja julkaistuja artikkeleita hänellä on 40. Kirjoittajan uusin julkaisu on Auditoriumin 2015 julkaisema "Vihreä Valhe - Valheen sysimustat juuret, salakavalat lonkerot ja murheelliset seuraukset. Kirjoittaja valittiin 20.3.2018 tieteelliseksi ja policy neuvonantajaksi American Council on Science and Health järjestöön. Järjestön on aikoinaan perustanut Norman Borlaug ja Elizabeth Wheelan. Se on teollisuutta ja hyvinvointia puolustava tieteellinen järjestö.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu