Vanhemmuuden katoaminen – Missä ovat rajat ja vastuu?

Vanhemmuus on muuttunut merkittävästi. Aikaisemmin perheet toimivat vahvojen perinteiden, vastuun ja yhteisöllisyyden kautta, johon ovat liittyneet käytöstavat, kunnioitus sekä rajat. Nykyisin monet vanhemmat tuntuvat luovuttavan kasvatustehtävän yhteiskunnalle, kouluille tai teknologiavälineille, koska ei uskalleta, osata tai haluta olla rajoittavia kasvattajia. Olemme kadottamassa vanhemmuuden ja sillä on suuri merkitys lapsille ja tulevaisuuden yhteiskunnalle.

Monet vanhemmat kokevat painetta tasapainottaa työn, sosiaalisen elämän ja perheen väliset vaatimukset, mutta samalla unohtuu, että vanhemmuus vaatii sitoutumista ja aikaa lapselle. Kasvatus on täynnä hetkiä, joissa tarvitaan johdonmukaisia rajoja, huolenpitoa ja läsnäoloa. Kun vanhemmat eivät aseta lapsille selkeitä rajoja tai kun lapsi saa vapaasti päättää omista asioistaan ilman vastuuta, kasvatuksesta katoaa aikuisuuden perusta: kyky sietää pettymyksiä, kantaa vastuuta ja kohdata haasteita.

Sosiaalinen media on ottanut monessa perheessä keskeisen kasvattajan roolin. Älylaitteet viihdyttävät lapsia, kun vanhemmat keskittyvät omiin asioihin. Jatkuva ruutuaika eristää lapset todellisista vuorovaikutustilanteista ja luonnollisesta leikkimisestä. Tämä johtaa siihen, että lapset oppivat ratkaisemaan ongelmiaan digitaalisten mallien ja ärsykkeiden kautta kuin reaalimaailmassa, missä sosiaaliset taidot, empatia ja vuorovaikutus kehittyvät. Tämä näkyy jo lasten ja nuorten tunnekylmyytenä ja erilaisina väkivaltaisuuteenkin johtavina seurauksina, jossa ei osata asettua toisen asemaan. Perheen tulee olla ensisijainen kasvatusympäristö. Tätä lapsen turvallisuusympäristöä haastavat osaltaan mitä moninaisemmat ja hajanaisemmat perhemallit, joiden keskellä lapsi seikkailee juurettomana aikuisten oikeuksien ja tahtotilojen mukaan. Pahimmallaan lapset ”unohdetaan” tai he ovat aikuisten riitojen välikappaleina. Kukaan ei kanna aikuisen vastuuta, jolloin lapsi ottaa sen itse.

Koulujen ja opettajien rooli on tärkeä ja niiden tehtävänä on antaa lapsille tietoja ja taitoja, ei korvata vanhempia kasvattajina. Kun vanhemmuus ulkoistetaan, lapset jäävät ilman selkeitä moraalisia ja eettisiä ohjeita, jotka auttavat heitä navigoimaan monimutkaisessa maailmassa. Viime aikoina on käyty vilkasta keskustelua siitä, missä määrin opettajien tulisi puuttua oppilaiden toimintaan koulun arjessa. Opettajilla on keskeinen rooli paitsi oppimisen ohjaajina, myös turvallisen oppimisympäristön luojina.  On tärkeää, että kouluissa panostetaan ennaltaehkäisevään työhön, kuten tunnetaitojen ja konfliktinratkaisun opettamiseen. Nuoret tarvitsevat työkaluja hallita tunteitaan ja ratkaista ristiriitoja ilman väkivaltaa. Mutta eikö näiden lähde ole kodeissa ja vanhemmissa, lasten kohtaamisessa, rutiinien, käytöstapojen ja kunnioittamisen opettamisessa? Roolit ovat keikahtaneet tältäkin osin pahasti sekaisin.

Opettajien puuttumattomuutta on kritisoitu, etenkin koulukiusaamisen ja oppilaiden välisten ristiriitojen yhteydessä. Tähän voi olla monia syitä esimerkiksi elämänkokemuksen tai tiedon puute, opettajan oma väsyminen tai kasvanut tapauksien määrä. Kun opettaja jättää puuttumatta epäasialliseen käytökseen, oppilaille voi syntyä viesti, että kiusaaminen tai häiritsevä käytös on hyväksyttävää. On ymmärrettävä, että opettajien työtaakka on kasvanut huomattavasti ja oppilaiden käyttäytymisen kirjo on laajempi kuin koskaan. Opettajat joutuvat tasapainoilemaan pedagogisten velvoitteidensa, kasvatuksellisten haasteiden sekä vanhempien välillä. On kaikkien yhteinen asia, että kohtaamme ongelmia ratkaisukeskeisesti ja puutumme epäasiallisuuteen varhain.  Vanhempien täytyy ottaa oma paikkansa takaisin lastensa elämässä.  Aito läsnäolo ja sitoutuminen lapsen kasvuun ja kehitykseen ovat tärkeitä ja vain sillä voimme selättää nykyisiä ongelmia, myös lasten kokemaa masennusta. Lapsi kaipaa rajoja, rakkautta ja johdonmukaisuutta – elementtejä, joita ei voi ulkoistaa.

Mira Nieminen, PS

Kansanedustaja, poliisi