Haavoittunut kansakuntamme

Kotipihallani on linnuille jyväkori, josta he, kesästä huolimatta käyvät hakemassa pientä ruuan lisää. Tänään, pihalleni lennähti tikka, jonka pelästyttämänä yksi pikkulintu lensi ikkunaani ja putosi maahan. Tilanteen havaittuani, riensin katsomaan linnun kohtaloa, shokissa hän oli, mutta eli. Nostin kipuilevan, lämpimän linnun kuusen oksalle ja jäin seuraamaan selviytymistään.

Suomalainen kansakunta elää nyt jyvien varassa. Hätäisinä monet lentävät lasia päin – kaikki eivät selviä, auttamatta.

Kaikilla ei ole kesälomaa, on lomaa, jonka loppua ei ole näköpiirissä. Sitä lomaa ei voi kutsua kesälomaksi. Se on selviytymistaistelua, josta media ei mielellään puhu.

Onnellisuuden mittareilla, ihminen tarvitsee vähän, mutta masentuu paljosta. Pienet ilon hetket kantavat. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vessapaperia voi kelata huoltoaseman wc:stä huomiseen tai kävellä 30 kilometriä kotiin. 

Sodan loppuminen on ollut kaikkea muuta kuin onnea. Yhteiskuntamme haavoittui, kuin pakkasen turmelemat sotilaan jalat. Miesten paluu koteihinsa sekoitti neljä vuotta toimineet systeemit – monet naiset olivat jo vieraantuneet miehistään, lapset isänsä unohtaneet.

Vaikka sodan päättymisestä on kulunut kohtuullisesti aikaa, ei se vielä riitä eheytymiseen. Olemme edelleen haavoittuneita ja etsikkoaika kestää niin kauan kuin suuret ikäluokat poistuvat. He ovat vanhempiensa sodasta seuranneiden traumojen uhreja.

Suomalainen yhteiskunta kantaa nyt harteillaan sekä sodan että monikansallisen sopeuttamisen ristiä. Ihmisen mieli on joustava, mutta myös vanhoillinen. Toisaalta on tarve edetä ja vahvistua, toisaalta tarve torjua uusia aaltoja.

Haavoittunut kansakuntamme käy selvitymistaistelua, jossa toisaalta uhkana on epäisänmaallinen työnsiirto halvempien kustannusten maihin, toisaalta kansallisen identideetin  polttaminen rahan alttarilla.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu