Parannuksen armo – lahkolaistenko yksinoikeus?

Kasvoin lapsuuttani maalaiskylässä, jossa lestadiolaisia asui vain perheemme ja ison naapurin pariskunta yhden lapsensa kanssa. Lapsena tuskin kyseenalaistin perheeni uskonnollista vakaumusta. Vasta myöhemmin, hormonien viedessä, kieltojen ja niiden kyseenalaistaminen tuli ajankohtaiseksi.

Edelleen on hankaluutta tunnistaa omaa paikkaansa ns. jumalallisessa viitekehyksessä. Kenelle  tai mille yhteisölle on annettu oikeus parannuksen armoon.  

Etsijänä olen edelleen. Perimmäinen tuntoni on rakkauden ja turvan välittäminen heille, jotka omin voimin eivät selviydy.

Otto, ukkini, isäni isä, asui perheessämme lapsuuteni ajan. Hänen etsikkoaikansa alkoi 17 -vuotiaana, jolloin hän löysi lestadiolaisen saarnaajan lohdukseen. Otolle ja vaimolleen Loviisalle lapsia syntyi 14, joista monet kuolivat heti synnyttyään. Isäni oli toiseksi nuorin.

Otto ukkini lahjoitti kodissaan asuneelle, 8-lapsiselle syytinkiläisperheelle omistamansa järvenrantatilan. Hän kunnioitti ihmisiä, ei omaisuutta.

Sodankäynyttä isääni odotti neljä lasta, puoliso, isä ja hänen uusi vaimonsa. Isäni äiti oli kuollut neljävuotisen sodan aikana diabeteksen aiheuttamiin kompilkaatioihin insuliinin puuttumisen takia.

Me, isäni, sodan jälkeen syntyneet, olimme teoistamme monesti synnintuntoisia. Ennen nukahtamista, tuntui siltä, että on pakko päästä pyytämään syntejään anteeksi. Pelotti, että on tehnyt jotain, josta joutuisi kadotukseen. Kadotukseen, josta ei edes ymmärtänyt, mitä se tarkoitti.

Jeesuksen nimessä ja veressä annetut synnit olivat ainoa tie vapauteen. Kuten saarnaajat toteavat, rauhaan ja vapauteen saakka.

Ihmisen hätä on usein tie jumalten poluille. Omalla tavallaan, kyllä, rakkauden valo löytyy ihmisten yhteydestä.

Lahkojen ongelmana on kuitenkin se, että vain tietyt ihmiset ovat oikeuttuja parannuksen armoon.

Kenellä on lopulta oikeus tarjota parannuksen armo?

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu