Suuret ikäluokat – uhka vai mahdollisuus?

Perheen merkitys suomalaisessa turvaverkostossa on hankalasti tulkittavissa. Yhteiskunnan varaan on luotsattu runsaasti vastuita. Kattavan sosiaaliturvan ja toimivan markkinatalouden varaan kehitetty pohjoismainen malli nikottelee, yskii ja on jo lähes henkitoreissaan. Vai onko?

Seitsemänkymmentäluvulla luotu hyvinvointimalli on toiminut hienosti ja tuonut elämän edellytyksiä yhdenvertaisesti. Malli lienee perustunut kuitenkin vuosina 1944-55 syntyneiden kasvua tuottaviin vahvuuksiin.

Suomalaisten puolueiden puheenjohtajiksi valitut, jotka ovat myös hyvin edustettuina hallituksessa, edustavat ikäpolvea, joka ei ole tehnyt työkseen muuta, kuin politiikkaa!

Miten seitsemän-kahdeksankymmentälukulaiset ovat kykeneviä vastaamaan rakennemuutokseen, joka jyrää isoilla kierroksilla?

Miten eläkkeellejäävät, jo eläkkeellä olevat tai eläkkeelle jäämistä sinnittelevät tunnistuvat hyvinvointiin, jota olivat itse luomassa?

Samaista hyvinvointia ovat voineet jakaa sodanjälkeisten ikäpolvien lapset ja lastenlapset. Perintöjä maatilkuista ja rintamamiestaloista saaneet lapset tuskin muistavat hyvinvointinsa syitä tai seurauksia.

On surullista, miten tylysti suurten ikäluokkien vahvuus tulee kohdelluksi. Heistä näyttää tulleen uhka, josta olisi hyvä päästä eroon nopeasti. Toisaalta, heitä tarvitaan enenevässä määrin mentoroijina, selittäjinä ja turvana.

On pelottavaa, että suurista ikäluokista puhutaan tulevien uhkana. Kuten edellä tuli mainituksi, nykyinen hyvinvointi on perustunut sodanjälkeisten ikäpolvien työpanokseen.

Yhteiskunnallinen tukiverkosto on perustunut hämäännyttävästi kansalliseen sosiaaliturvaan, johon luottaminen ei enää ole itsestäänselvyys. Toisaalta on hyvä miettiä, pitäisikö olla!

Itsestäänselvyyksien dilemma kohdentuu myös rujona niihin suomalaisiin, joiden keinot elämän arjesta selviytymisessä ovat nollapisteessä. Masentunut kansalainen ei jaksa lähteä etsimään ruokaa hyväntekijöiden alisteisessa jonotusjärjestelmässä.

Suurissa kaupungeissa, kuten Helsinki, Espoo tai Vantaa, on pärjättävä. Näillä asumusalueilla ei tunneta armoa. Perheet ovat kaukana, tai perheitä ei ole.

Perhe ja rakkaus, valtio ja valta, talous ja etu – merkityksiä ja arvoja, jotka sääntelevät. Mihin kuulun, ketä kunnioitan, miksi olen.

Kaikilla ei ole perhettä, kaikilla on kuitenkin yhteiskunta. Suomalaisessa todellisuudessa perhearvot ovat kävelleet yksilön arvojen ylitse. Yksinasuville ei ole lainsäädäntöä, ei sosiaalisia etuuksia, eikä siten ihmisarvoa. Yksinasuvien määrä on kuitenkin huolestuttavan suuri, niin pääkaupunkiseudulla kuin valtakunnallisestikin.

Hidas viestintä sen suhteen, että valtion keinot selviytyä tukien maksuista ehtyvät, on ollut jo pitkään nähtävissä. Miksi sitten ei tehdä päätöksiä, jotka esim. leikkaavat suurten tulojen saajilta yhteiskunnan tuet, kuten lapsilisät, eläke-edut, jne. Onko puoluepoliittinen jarru liian herkässä.

Puoluepoliittinen jäynäys ei ole kenenkään eduksi – varsinkin, kun aika on kulkenut politisoinnin ohitse. Onkin merkittävä havainto se, että nykyiset puoluejohtajat ovat lähes kaikki saaneet elantonsa puhtaasti puoluehierarkian palkkalistoilta.

Perhe edustaa vahvuutta ja rakkautta. Suomalaisessa yhteiskunnassa samaan tapaan kuin muuallakin. Voimavarat heikoille jääneen auttamiseen eivät kuitenkaan ole reaaliset. Taloudelliseen kuiluun pudonnutta perhe harvoin kykenee auttamaan.

 

 

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu