Kirkko on enemmän kuin instituutio

Sunnuntaina, 14.7.2013, Vantaan Hämeenkylän kirkko täyttyi ääriään myöten ja enemmänkin. Oli neljänkymmenen nuoren konfirmaatiopäivä. Nuoret olivat viettäneet 7 päivää leirillä, merenrannalla, Jumista palvellen tai sitten ei. Jumala tai Jeesus eivät ole välttämättä olleet tuttuja lapsuutensa perheissä, mutta leirillä he kokivat yhteisyyden voimaa, joka saattoi heidän ajatteluaan lähemmäksi hyväksyntää, arvostavaa ja kunnioittavaa käyttäytymistä läheisiä, erilaisuutta ja itseään kohtaan.

Rippileiri, niin karulta kuin se kuulostaakin, on jonkinlainen nuoren pysähdyksen paikka. Monille tarpeellinen, toisille suoritus. Kaikille kuitenkin yhteisyyden ja hyväksynnän vahvistumisen ja ymmärryksen paikka.

On hyvä ymmärtää, mitä kirkko edustaa, kun kyseessä on kirkon työmuoto, rippikoulu tai -leiri. Itse kävin aikanaan rippikoulun, halusin tai en. Vanhempien määräysvaltaa tuon ikäisenä ei voinut kyseenalaistaa. Ja tuskin sitä edes kyseenalaisti, sillä tietoa muusta ei ollut.

Suomalainen yhteisökasvatus on edelleen vahvasti luterilainen ja siinä vahva. Ovathan valtio ja kirkko yhtä kuin valtiokirkko.

Lapsenlapseni, 15 -v. on kiinnittynyt arvomaailmaan, josta ajantuntonsa vahvistuvat. Hän on tukioppilas, mutta myös isovanhempiensa arvojen tunnistaja.

Olin leikkaussalissa synnyttämässä äitinsä kanssa tätä, tämän päivän upeaa nuorukaista, jonka elämä on ollut vuoristorataa. Ala-asteella todistusten keskiarvo oli 5-6, yläasteella 9-10.

Naperolleni kerroin aikanaan mielikuvitustarinaa oravasta, joka teki yhteistyötä poliisien kanssa. Jossain vaiheessa yritin muuttaa oravan ihmiseksi, mutta poika ei sitä hyväksynyt. Luin tarinaa hänelle ja kavereilleen pitkään. Koskaan eivät kyllästyneet. Siihenkin kirkko antaa täyden mahdollisduuden

Nyt mietin kirkon roolia, mitä nuoret tunnistavat, mitä toivovat, mistä on puute.

Kirkko ei ole uskonto, kirkko on instituutio, joka tuottaa uskonnollisia palveluja seurakunnissaan. En usko, että yksikään rippinuori pohtii kirkosta eroamista, he pohtivat ennemminkin omaa uskoaan ja kyseenalaistavat varmasti monet niistä, jos kaikkikin.

Kirkkoon kuuluminen liittynee paljolti veronkantoon. Ideologinen kuuluminen sen sijaan on merkittävämpi.

Kirkollinen juhlahetki on monille mahdollisuus itkeä, surra, katua, tunnistaa, etsiä, puhdistua.

Karismaattiset työntekijät vahvistavat erityisesti nuorten itsetuntoa, joka useimmiten on itseä vähättelevä, pahoinpitelevä jopa julma.

Kirkon työmuotojen moninaisuus  liennee unohdettu voimavara. Kirkko on panostanut ihmisten hyvinvointiin monin sosiaalisin vastaantuloin.

Kirkon perheneuvonta aloitti v. 1944, sodan jälkeen. Pappi, Matti Joensuu, ilmoitti paikallisessa Tampereen Aamulehdessä, että – älkää erotko, tulkaa ensin kesustelemaan. Olihan sodan jälkeen erobuumi kovimmillaan. Sodasta palaavat miehet olivat viettäneet rintamalla vuosia. Luottamus puolisoon oli kokenut kovia.

Nykyinen perheneuvonta ei ole ainoastaan perhekeskeistä toimintaa, apua tarjotaan kaikille ruotuun, rotuun tai sosiaaliseen asemaan katsomatta.

On hyvä olla tietoinen, että suomalainen yhteiskunta ei ole vain luterilainen. Siitä huolimatta, elin vahvasti lapsenlapseni konfirmaation, luterilaisena. Hänen isoisänsä on katolinen.

Vieläkin, silmäni kastuvat, kun kuuntelen nuorten laulua – hyväksyntä, rakkaus ja huolenpito.

Myönnettäköön, kun kuuntelin nuoreni kiitospuheen, kirkossa, jossa hänet 15 -vuotta sitten kastettiin, itkin kuin vuolas virta.

Kirkko on paikka, jossa kaikki tunteet ovat vapaina ja hyväksyttyinä.

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu