Onko kielten opetuksessa suomalaisuuden murtumakohta?

Aloitin kansakoulun aikana, jolloin jatkosodan päättymisestä oli kulunut kymmenkunta vuotta. Ilmapiiri maassamme oli tuolloin pienen koululaisen ajattelussa hyvin isänmaallinen. Tosin en sitä ensimmäisten luokkien aikana kummemmin pohtinut, vasta jälkeenpäin ymmärsin, miten opettajamme vahvistivat kansallistuntoamme lauluin ja kirjallisuuden sisältöarvoin.

Opimme kaikki suomalaiset maakuntalaulut, myös Karjalan. Opimme isänmaallisuuden merkityksiä ja uskontoa. Hyvin vahvaa mallintamista lapsen ymmärrykselle ja toiminnoille. Opimme myös arvot, joita kunnioittaa ja joita kohti elämäämme suunnata.

Sodanjälkeisen ajan suomalaiset elivät epävarmuudessa ja niukkuudessa. Vaihtoehtona yhteen ’hiileen’ puhaltaminen oli selviytymiskeino, joka toimi johtotähtenä ja toivona.

Toivoa alkoikin valua suomalaisiin koteihin vähitellen. Viime vuosituhannen seitsemänkymmentäluku kahdeksankymmentäluvun lopuille oli huimaa nousua. Yhteiskunnalliset palvelut alkoivat tuottaa tulosta.

Naiset saattoivat opiskella ja saada lapsensa päivähoitoon. Opintolainat mahdollistivat köyhimpien perheiden lapsille mahdollisuuden akateemiseen koulutukseen.

Kansallistuntomme suomalaisina on herkkä ja altis uhkakuville. On selvää, että kielitaitokonteksti on jollain tavoin sekaantunut kansallistunnon kanssa. Pakkoruotsista on nyt kehkeytynyt identiteettiä uhkaava vaade, josta halutaan eroon.

Suomenruotsalaiset luonnollisesti tunnistavat tässä omaa ahdistustaan – heidän  mielestään ruotsinkielen opetukselle on annettava etusija muihin kieliin nähden, ns. kaksikielisen yhteiskunnan velvoittamana.

Suomessa on monia kuntia, joissa esim. viranhaltijoilta edellytetään sekä suomen- että ruotsinkielen taito. Suomi on edelleen kaksikielinen.

Nyt onkin mielenkiintoista pohtia, miksi ns. pakkoruotsin poistaminen on suomalaisessa ajattelutavassa uhka venäjänkielen mahdollistamisen rinnalla.

Monipuolinen kielitaito on aina mahdollisuus. Lapsi, joka oppii useampia kieliä, on vahvoilla. Kielenoppimisen mahdollisuutta ei ole hyvä liittää kansallisidentiteettiin.

On selvää, että pakkoruotsia oppineet eivät kuitenkaan välttämättä ruotsin kielellä pärjää työelämässä. Siihen tarvitaan jo pidempää ja syventävämpää oppimista sekä puhumisen käytännön harjaantumista.

Opiskeluaikoinani tein yhden kesätyön laivayhtiössä, jossa ruotsinkieli oli ensisijainen. Tiesin, että oma kielitaitoni ei vielä pitkälle yltänyt, mutta rohkeasti puhuin, sen mitä osasin. ’Han talar  i en annan telefon’ – oli useimmiten vastaukseni, joka tyydytti soittajan. Luonnollisesti oli totta, että haluttu henkilö puhui.

Kansallistunteen murtumakohtaa on hyvä tarkastella kouluissa opetettavan seuraamuksena.

Kieleen yhdistyvänä kansallistunne on vahva – ”On pohjantähden alla, tää koti mulla mainen, elämästä laulan, sillä oonhan suomalainen” – kuten laulussa vahvistetaan!

Käytännön elämään yhdistyvänä, kansallistunteen merkitystä joudutaan tunnistamaan oman arvomaailman merkitysten värittäminä.

Nyt mietinkin sitä, voiko suomalainen identiteetti olla itsenäisyyden näkökulmasta kielikysymys? 

Epävarmuus siitä, miten suomalaisuus itsellisenä heimona tunnistautuu, on varmasti merkityksellinen ja vaatii sinällään pitkäjänteistä sosiologista tutkimusta.