Suomi – lottovoitto vai murheellisten laulujen maa?

Katselen edessäni kahden lapsen silmiin, joissa näkyy ilo ja turvallisuus. Toinen on valokuvaamossa otettu kuva, toisen olen maalannut. Lasteni katseessa on voimaa, joka kantaa.

Molemmat kuvat edustavat aikaa, jolloin suomalainen yhteiskunta eli vahvaa ihmisten aikaa. Ihminen oli tärkeämpi kuin raha. Huolimatta siitä, että yksilölliset kokemukset saattavat eriytyä, yhteiseen hiileen puhaltaminen oli vahvempi kuin koskaan. Niukkuudesta nousu tuntui ja näkyi – puhutaan kahdeksankymmentäluvusta, vahvoista vuosista, jolloin elämää oli mahdollista suunnitella ja tavoitteita saavuttaa.

On selvää, että maamme olisi edelleen lottovoitto heille, jotka yrittävät selviytyä hankalissa elämänolosuhteissa maailman eri kolkissa. Toisaalta Suomi on murheellisten laulujen maa heille, jotka ovat nykysuomalaisuudessa kokemassa elämänsä tarpeettomaksi.

No niin, nyt päästään asiaan. Suomi on pieni suuri maa, jonka eri puolilla eletään käsittämättömän omituisia olomuotoja. Poliittiset virtaukset kähmivät puolelleen kansalaisia, jotka jollain tasolla kykenevät uteliaisuuteen. Sosiaalisesti ulospäin suuntautuneet ovat usein heitä, joita äänestetään valtuustoihin ja eduskuntaan, vaikka tietämystä ei suuremmin olisikaan.

Murheellisten laulujen maan muuttaminen suuntaan, joka siivittäisi ihmisten mieliä armollisemmiksi itselleen ja ympäristölleen, on meidän kaikkien yhteisessä ajattelussa. Vaikka suomalaisia pidetään surkeina juoppoina, ovat he aina vaikeiden tilanteiden tullen pystypäin suojaamassa omiaan.

Elinolosuhteiden kurjistamisen myötä nykyinen sateenkaarihallitus murtaa kansalaisten henkistä kunniaa. Käsittämättömän julma irtisanomisten ja lomauttamisten puhuri ei ota laantuakseen. Hyväpalkkaiseen kansanedustajan tehtävään päässeet harvoin kykenevät asettumaan tavallisen tulonsaajan elämään – kun palkka viedään, mitä jäljelle jää!

Suomalainen hallituskoalitio piilottelee bunkkereissaan. Sateenkaarihallinto ei pelasta, äänet on vaiennettu. Vauras kansa on tyytyväinen ja säilöö rahojaan. Työkansanosa, keski-, ja pienituloiset raatavat saadakseen jokapäiväisen leipänsä ja velkansa maksuun. Työttömiksi tuomitut eivät velkoja maksele.

Kaikkein heikoin kansanosa jonottaa ilmaista ruokaa. Kalliita työtunteja, jotka voisivat tuottaa maallemme sen tarvitsemaa vahvistumista.

Maksuhäiriöihin ajatuneet ihmiset ovat luku sinänsä. Heitä yhteiskunta kohtelee kuin pitaalista. Heillä ei ole enää osaa eikä arpaa yhteiskunnalliseen, he ovat  syrjittyjä kaikissa olomuodoissa, myös veronmaksajina.

Valtavan suuri maksuhäiriöisten ihmisten armeija pidetään yhteiskunnan ulkopuolisina, jotka eivät työllisty, eivät saa asuntoa, eivät välttämättömiä tietoyhteiskunnan oikeuksia.

Onko Suomi nyt oikeasti *Murheellistn laulujen maa*, joka ei tarkoita Eppu Normaalin viinapäistä, väkivaltaista miestä, vaan kokonaista kansakuntaa, joka odottaa elämänsä asettumista kohtuulliseen.