Missä työ ja ikä kohtaavat?

Vaikutuin HS:n toimittaja Anna-Stina Nykäsen kirjoituksesta, jossa hän arvioi ikäistensä tulleen jo vanhoiksi – työelämässä.

Rysähdys ja pudotus – viisikymppiset ovat jo fossiileja, joiden olisi hyvä ymmärtää, että työelämä ei ole heitä varten. Vai onko se vain paranoiaa, tai sittenkin aito kokemus. Tunne, joka väreilee vaarallisina säteilyinä, uhmaavina katseina, sormien naputuksina, ystäväpiirien kapeutumisina – ei kai se nyt ihan mielikuvitustakaan, eihän!

Yht’ äkkiä huomaatkin, että Sinua ei kysytä huonekaveriksi yhteisissä konferensseissa tai ’tuut sä mun kanssa samaa matkaa’  illanistujaisiin lähdettäessä.

Eläkeiän nostamisen jarrutus hämmentää. Onhan kuusikymppinen jo yli-ikäinen kaikkiin muihin tehtäviin, paitsi presidentiksi – presidenttihän voi olla vanha, sillä älyllinen kyvykkyys todistettavasdti vahvistuu iän myötä, mutta vain presidenteillä.

Muutoin työelämää suorittavien fyysinen ja älyllinen kyvykkyys varmistetaan alamittaiseksi – ensimmäisinä yt-neuvotteluissa ovelle saatetaan he, joiden ikälukemaksi muodostuu noin 40+!

Työelämän kummallinen paineistus näyttää tehneen tehtävänsä. Työntekijä väsyy enemmänkin siihen, miten häntä kohdellaan, kuin siihen, mitkä ovat hänen voimavaransa työntekijänä.

Yhteiskunta ei kuitenkaan pärjää ilman fossiileja, jotka vielä jatkavat työelämässä. Heitä, jotka eivät masentuneet työelämän paineista, jotka eivät pode tuki- ja liikuntaelinsairauksia, sydän- ja verisuonisairauksia tai tuskaile omaa ikäänsä.

Pienillä eväillä maailmalle lähetetyt lapset ovat kumman sitkeitä. Eivät he ole tottuneet saamaan kaikkea valmiina, enemmänkin ponnistelujen kautta saavutuksina.

No, joskushan sitä on havaittava, että aika täyttyy ja nuoruus saa oman paikkansa. Silti jää mielen sopukkaan itämään ajatus, miksi ihmeessä jokaiselle ikäläiselle ei olisi tilaa.

 

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu