Irtisanotut – aikamme köyhät!

Solidaarisuus yhteistyöneuvottelujen tuloksena ulosheitettyjä kohtaan ei liene suomalaisuuden parhaita ominaisuuksia. Toki osaaottavia ja olalletaputtajia on, mutta päivänä, jolloin toimeentulo päättyy, lohduttajat kaikkoavat.

Ulosheitetyille ensimmäisenä seuraa shokki, joka auttaa pahimman yli. Realiteetteihin jysähtäminen onkin sitten jo omanlaisensa tunneskaala. Kiukkua, ahdistuneisuutta, pelkoja, vihaa, surua. Hyväksymistä. Tai ei hyväksymistä.

Menetystä seuraa lopulta suru, luovuttaminen tai uudenlaisen elämän hyväksyminen. Kun kaikki on viety, viekää sitten loputkin – tai mitäs tässä, päivä kerrallaan.

Onneksi ei kuitenkaan kerjäämään tarvitse lähteä, tai ehkä ilmaisruuanjakeluihin, kyllä!

Köyhyyttä kuvataan kirjallisuudessa yleensä menneessä aikamuodossa. Köyhyyden kasvoja päästään tarkastelemaan lähemmin omien kokemusten kautta, kun aikaa on riittävästi kulunut nykyisyyteen.

Susanna Alakoski on suomalainen, vanhempiensa mukana Ruotsiin muuttanut, joka on lapsuudessaan elänyt konkreettisesti köyhyyden raskaat vuodet. Hänen ensimmäinen romaaninsa, Sikalat, kuvaa suomalaisia siirtolaisia, joiden elämää väritti runsas päihteiden käyttö, väkivalta, juurettomuus ja useimmilla kielitaidon puute. Elämää tuskin helpotti sekään, että siirtolaissuomalaiset leimattiin pääsääntöisesti häiriköiksi, joiden pakkosietäminen oli kantaruotsalaisille ylivoimaista.

Köyhän lokakuu; päiväkirja – Alakosken uusin romaani on vastikään saapunut kirjastoihimme. Tarkastelin Helmet -verkkosivujen sisällöstä romaanin suosiota – menekkiä tuntui olevan – hyllyssä oli vain 2 kirjaa, joita ei voi varata – ovat BestSeller -aineistoa. Kirjaa en ole lukenut. Ostan sen.

Köyhyys myy – vai myykö?

Köyhän elämän kummasteleminen ja kaukaa katseleminen etäännyttää oman elämän realiteeteista. Köyhyyttä on lähes mukavaa tarkastella riittävän kaukaa, riittävän hyvinvoivana, onnellisen osattomana – köyhyydestä. Tai samaistua, menneessä koetusta.

Miten köhyyttä määritellään? On olemassa tulorajat, joiden alapuolella elävät ylittävät köyhyysrajan. On eri asia olla köyhä kylmässä Pohjolassa kuin lämpimässä Etelässä – vai onko?

Köyhyyttä voisi tunnistella samaan tapaan kuin kiusaamista – milloin köyhyys on oikeutettua, puuttumista vaativaa, riittävän pitkäaikaista, jatkuvaa ahdinkoa tuovaa, näköalatonta. Tai, milloin satunnaista, hetkellistä tulojen pudotusta, kyvyttömyyttä saada peruselintarpeet ja palvelut, joihin on tottunut!

Suomalaisessa kielenkäytössä köyhyys saatetaan pukea glamouriin, jota käsitellään kuin entisajan Ryysyrannan Jooseppia – tai köyhyydestä politiikan voimin poispyrkiviä Väinö Linnan; Täällä Pohjan tähden alla;  Akselia ja Elinaa.

Onko aikamme köyhyysvapaa? Elääkö keskuudessamme köyhiä, joita emme halua nähdä, tunnistaa tai lähestyä?

Nykyköyhyys ei ole ryysyrantaa, jossa toimeentuloa saattoi saada vain hyyryläisenä tai kerjäämällä. Nykyköyhyys on sitä, että tulojen loppuessa, laskut jäävät maksamatta, sähkö katkaistaan, puhelin suljetaan, asunnosta häädetään – maksuhäiriömerkintä estää uuden alun. Ulosotto estää uuden elämänalun, 15 -vuodeksi.

Seitsemänkymmentäluvulta tähän päivään suomalaiset ovat kasvattaneet elintasoaan ja saavuttaneet yksilöllisen etääntymisen toisistaan. Etääntymisessä on myös etäännyttäviä turvattomuuspiirteitä. Naapurit, lähipiirit tai sukulaiset eivät saa tietää, jos perheessä on vakavia ristiriitoja.

Ulospäin kaikki näyttää hyvältä. Työttömäksi jäänyt isä menee ns. töihin, lapset päiväkotiin tai kouluun, äiti leikkii hyväntuulista työpaikallaan. Kulissi säilyy, kunnes vouti tulee ja kuittaa perheen omakotitalon tai asunto-osakkeen ulosottoon. Isän auto katosi ns. huotoon, äidin autolla viedään lapsia päiväkotiin ja harrastuksiin, toistaiseksi.

Hätä on aito ja paniikki valmis. Häpeä estää puhumasta, kunnes on pakko. Onko kotinsa menettänyt perhe köyhä, kun koti on myyty, velkaa jää ja perheen tulot eivät riitä elämiseen tai edes vuokranmaksuun?

Olen saanut kuulla, että työttömyyskassojen jonot ovat tänä päivänä niin pitkät, että yt-neuvottelujen ulospotkaistut joutuvat odottamaan ensimmäistä korvaustaan 4-6 viikkoa.  Tänä aikana jokainen perhe, jossa on lapsia, joutuvat etsiytymään toimeentulotuelle. Kuntien sosiaalitoimi, esim. Vantaalla, on harvoin tavoitettavissa. Silti, toimeentulohakemuksen käsittelyyn tarvitaan henkilökohtainen tapaaminen. Epävarmuus lienee vakavin masennuksen aiheuttaja.

Köyhät keskellämme ovat meidän kaikkien vastuulla. En pidä lainkaan suotavana sitä, että hymistellään ja kauhistellaan nykyistä työttömiksi jätettyjen hätää. He ovat aikamme kurjat, jotka tarvitsevat nyt kaiken tuen ja rohkaisun, että kansalaisemme voisivat jälleen nousta YT -irtisanomisten suosta.

Suomalainen köyhyys on vahvana keskellämme. Nyt me emme tarvitse tarinoita rajojen takaa – köyhyys on hätähuuto, joka on kuultava hyvinvoinnin suodatinten läpi.

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu