Isäni, sodankäynyt mies!

Savutuvan seinät kuulivat isäni parkaisun syyskuun alussa, vuonna 1914, jolloin ensimmäinen maailmansota oli alkanut samaisen vuoden heinäkuussa. Pienessä maalaiskylässä, perheensä 13. lapsena syntynyt lapsi sai äitinsä ehtymättömän huomion, mutta isänsä voimat kuluivat suuren perheen elättämisessä. Olen kuullut, miten ukkini talvisin, jäiden halki kiitäen, vei hevoskyydillä voita Warkauden kauppatorille myytäväksi.

Ensimmäisen perheensä perustanut isäni, nuori mies, joutui hautaamaan synnytyksessä menehtyneen puolisonsa – pieni poika jäi ilman äitiä. Poikaa hoidettiin sukulaisten voimin, kunnes isäni tapasi äitini.

Isäni, nuori mies, oli jo kokenut raskaita, kun hänet kutsuttiin isänmaataan puolustamaan. Sota vei isäni raskaiden kokemusten äärelle. Herkälle miehelle, kokemukset jättivät jälkensä. Yölliset avunhuudot ovat muistissani – painajaisunet eivät häntä koskaan jättäneet.

Haavoituttuaan, isäni joutui vielä hautaamaan diabetesta sairastaneen äitinsä, jota oli hoitanut ennen sotaan joutumistaan. Insuliinin saaminen sodan melskeissä ei onnistunut – isäni äiti menehtyi. Mummoni, isäni äiti, kuoli, en koskaan tavannut häntä, elävänä.

Lapsi on kirjoittamaton taulu, johon elämä luo omaa tarinaansa. Kirjoitettu taulu on nyt aikaani, aikaa lapsuudestani, isäni kirjoittamana – nyt myös perittyä mennyttäni – aikaa, jota isäni ja äitini minulle perintönä jättivät.

En muista, että lapsuusaikoinani olisimme perheenä juhlistaneet itsenäisyyspäivää. Tuntui siltä, että oli ennemminkin tarve unohtaa kuin juhlia.

Olihan äitini, v.1917 helmikuussa syntynyt, menettänyt isänsä v. 1918 sotasurman uhrina, punaisena tapettu. Isoisäni, jota en koskaan voinut tavata, haudattiin joukkohautaan. Hänen ’punaisuutensa’ määriteltiin pelkästään siitä syystä, että hän toimi, puusepän ammatissaan, ammattiyhdistysliikkeessä, mutta ei minkään puolueen jäsenenä. Myös vaimonsa,mummoni olisi eliminoitu, mutta säästettiin syystä, että hänellä oli vuoden vanha lapsi, äitini.

Lähivuosien tapahtumat tuntuivat olevan enemmän ajankohtaisuutta kuin levollista elämää.

Äitini, isovanhempiensa kasvattamana, oli vahva nainen. Hän jaksoi kantaa perheensä neljän pienen lapsen yksinkasvattajan roolia puolisonsa sotaan komennuksen ajan.

Isäni ei puhunut koskaan sodasta. Vain yhden kerran tapahtui niin, että hän itki – itki sitä, miten yhden puun varassa oli kuolemansa.

Isäni, herkkänä taiteellisena miehenä, oli joutunut tappamaan. Myöskin uskonnollisena, hänen omaatuntoansa vaivasi ihmisen tappaminen. Vaikka sotatila sen sallikin, oli se silti liikaa.

Miten meidän, jälkipolvien selviytyminen isiemme traumoista, antaa tilaa omien surujemme kohtaamiseen?

Erityisesti pojat, jotka syntyivät sodan jälkeen, ovat kantaneet isiensä puhumattomuuden taakkaa. Puhumattomuus ei ole sitä, etteikö puhuta, mutta puhutaan siitä, mistä ei uskalleta puhua.

Isäni sai v. 2005, kutsun taivaalliseen kotiin, kotiin, johon hän uskoi! Uskonto oli hänen voimavaransa, uskonto, jota hän meille lapsilleenkin halusi jakaa.

Nyt, kun muotisuunnittelijoiden puvut saavat suurimman huomion itsenäisyyspäivämme juhlista, tuntuu siltä, että aika on kulkenut isäni ohi.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

MirjamiParant1
Sitoutumaton Vantaa

Helsingin yliopiston Urajärven tutkimusasemalla vierailuni. Kuva: Marjukka Liiten , HS

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu