Suurten ikäluokkien syyllistämisestä ymmärrykseen on vielä matkaa!

Kuulun itse suuriin ikäluokkiin, tosin loppuvaiheen tuotoksena. Olen kummastellut jo pitkään, miten rankalla syyllistämisellä meitä kohdellaan. Ikään kuin syntyminen olisi ollut virhe ja nyt olisi syytä pikimmiten kuolla, ennenkuin suomalainen yhteiskunta joutuu perikatoon.

On selvää, että sota vei suomalaista, elinvoimaista kansaa. Ihmisiä kuoli, kuin hallan viljaa. Luonnollisesti, luonto korjaa menetyksiään. Onneksi. Lapsia syntyi täyttämään aukkoja, jotka sodan jäljiltä yhteiskuntaan jäivät. Lapsissa oli toivo ja mahdollisuus, jotka sittemmin hyvin toteutuivatkin.

Nämä, sodan jälkeen Suomeen syntyneet lapset, ovat olleet elinehto suomalaisen yhteiskunnan kasvulle ja kehitykselle. Kuusikymmentä- seitsemänkymmentäluvulla koulunsa käyneet tai työelämään suoraan suuntautuneet nuoret, ovat täyttäneet vanhempiensa toiveen suomalaisuuden vahvistumisesta ja vanhempiaan paremmasta toimeentulosta.

Yhteiskuntaamme kehitettiin monipuolisesti ja kaikki yhteiskuntaluokat pääsivät nauttimaan verovaroin toteutetuista eduista, kuten pitkistä äitiyslomista, kodinhoidontuista, maksuttomasta terveydenhuollosta, asumistuesta, etc.

Toisaalta, vuosina 1968-70 Ruotsiin muutti laajalti ja erityisesti pohjoisista kunnista paremman toimeentulon takia. Monet siksi, että Suomessa toimeentuloa ei enää ollut. Monet myös siksi, että Ruotsista kantautunut tieto erinomaisesta sosiaaliturvasta houkutti.

Ranskassa, aikanaan, presidentti de Gaulle, määräsi 10.000 frangin maksun jokaiselle uudelle ranskalaiselle, joka syntyy korvaamaan menetettyjä. Se oli hyvä kannustin, jolla asukasluvun vahvuus Ranskassa saatiin kasvuun. En ole kuullut, syyllistävätkö ranskalaiset suuria ikäluokkia – tuskin!

Minua hämmentää syvästi se asenne, miten Suomessa suuria ikäluokkia on tänä päivänä lähdetty syyllistämään. Täälläkin, puheenvuorossa, joillakin on tarve löytää syylliset huoltosuhteen kurjistumisesta.

Kansalaiskeskusteluissa olen myös havainnut piirteitä, jotka viittaavat suurten ikäluokkien itsensä syyllistymiseen. Kysehän ei ole syyllisyydestä, kyse on manipulaatiosta.

Meidän kasvumme tapahtui kodeissa, joissa vanhempamme olivat vakavasti traumatisoituneita. Sota on yhteiskuntien vakavin traumatisoija. Niin Suomenkin.

Kasvoimme isiemme kohtaloja seuraten. Itse, myös enoni, jonka perheessä vietin aika ajoin joitakin viikkoja. Enoni kävi paperitehtaalla vuorotyössä ja löysien välissä hän korkkasi Kossun, kävi läpi kokemiaan taisteluja. Lapsen mielessä jutut tuntuivat etäisiltä, silti muistan, miten enoni taisteli ja lopulta itki.

Oman tieni olen kulkenut pitkän kautta. Synnyin maaseudulle, josta teitä ei ollut kuin talvisin jäätiet asutuskeskuksiin. Ensin rakenettiin tie – koululla pidettiin tiejuhla. Sitten osalle kylästä saatiin sähköt, pidettiin koululla sähköjuhlat. Puhelinyhteys saatiin v. 1962.

Opettajani laittoivat minut yhteiskoulun pääsykokeisiin. Olisin päässyt, mutta vanhempani päättivät, että ei! Olisi pitänyt asua kirkonkylässä – ei ollut varaa.

Pitkän tieni olen käynyt omaehtoisesti, kouluttautunut ylioppilaaksi ja työn ohella suorittanut tutkintoja.

Kenties, olisin toiveammatissani, argeologina, päätynyt kauas Suomesta. Kun en saanut tilaisuutta opiskella riittävästi, olen jäänyt tähän maahan, ihmisten auttajaksi.

Auttamistyö ei lopu koskaan. Ei heidänkään, jotka surevat taloutensa kaatumista meidän, suurten ikäluokkina syntyneiden lasten takia.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu