Traumasta rauhaan – suomalaisten selviytymisen kipukohtia!

Isät huutavat unissaan – öisin painajaiset pitävät huolen mielten pimeistä, sanoitta jääneistä kauhukokemuksista!

Äidit kannattelevat perhettä. Paistavat, haistavat, juoksevat, sovittelevat, synnyttävät. Lapset kuulevat, tunnistavat, ihmettelevät, leikkivät.

Sodat kestivät aikansa, vaativat kuolonuhrinsa, elämään jääneet uhriutuivat. Jokainen heistä, mutta pelko esti puheen. Kauhu esti puheen. Uudelleen kokeminen esti puheen. Suru esti puheen. Sodasta palanneet miehet eivät puhuneet. Jos puhuivat, puhe oli enemmän arkea, ei koettua.

Jatkosodan päätyttyä, sodasta palaavat olivat vereslihalla. Vaikka rauhantila antoi mahdollisuuden hengittää ja ymmärtää oma henkiinjäämisensä, tuotti se samalla myös epävarmuutta ja turvattomuutta.

Puhuminen on pelottavaa! Ei kannata puhua. Näin tunnistivat sodasta palanneet oman paikkansa.  Kokemukseen palaaminen ei tuntunut oikealta.

Syntyi puhumattomuuden kulttuuri, joka jatkuu vieläkin. Jatkuu kuin tyhjät kiskot, jotka eivät vie yhdellekkään asemalle.

Sodasta palattuaan, miehet tunnistivat turvattomuutta;  oman perheen luo palaaminen ei ollutkaan enää unelma – se saattoi olla jopa uhka. Neljän sotavuoden aikana puoliso oli kenties löytänyt toisen, pettänyt. Lapset unohtaneet isänsä.

Parisuhteita kariutui. Kariutui siinä määrin, että kirkon piiristä löytyi pastori, joka huolestui ja kutsui erouhkatilanteessa olevia pareja keskustelemaan ennen eropäätöstään.

Kirkon perheneuvonnan 70-vuoden pituinen taival ei ole päättynyt.

Tänä päivänä ylisukupolvinen trauma jatkuu. Lastenlapset hakeutuvat asiakkaiksi. Eivät tiedosta, miksi on paha olla, miksi oman perheen ahdistus näkyy riitelynä, laiminlyönteinä, puhumattomuutena tai ylipuhumisena. Väkivaltana.

Pahasta puhumisen torjunta on eräs vahvimmista torjunnoistamme. Minulle pelkästään sen kuuleminen, että äitini isä 29 -vuotiaana surmattiin – syyttömänä – Varkauden Huruslahden järven jäällä – oli järkytys.  Vasta asian kuuleminen sanallistettuna, nosti pintaan tunteen ihmisten armottomuudesta – armottomuudesta omien poliittisten asenteidensa takia. Nosti tunteen häpeästä ja pelosta. Ase, jolla isoisäni surmattiin, on tuntematon,  ihminen, joka hänet surmasi, on tuntematon!  Mutta, minä elän, traumakokemukseni kanssa ihmetellen. Helppoa ei ole ollut.

Kannan samaa murhetta kehossani, jota 1-vuotiaana orvoksi jäänyt äitini kantoi, jota hänen äitinsä kantoi, jota isosisäni äiti, ainoan poikansa menettäneenä kantoi.

Kollektiivinen suru helpottaa, mutta ei loppuun saakka. Perheet ja yksilöt kantavat käsittelemätöntä surua usean ikäpolven ajan.

Suomalaisten kollektiivinen ahdistus näkyy sodanjälkeen syntyneiden lasten alkoholisoitumisessa. Olisi suorastaan ihme, jos apua hakevien sisäpiiristä löytyisi yksikin, jonka jompikumpi tai molemmat vanhemmistaan eivät olisi alkoholin suurkäyttäjiä. Pahanolon torjunnassa alkoholi on merkittävä auttaja hirviön vaatteissa.

Alkoholiturmiollisuus on yleensä kansojen kärsimyksen suurin osoitin. Ehdottomasti myös suomalaisten, virolaisista puhumattakaan. 

Samaa, vakavasti alkoholisoitunutta suomalaisuutta edustavat suomalaiset, jotka muuttivat Ruotsiin tai Australiaan työn perässä. Kielitaidottomina, liukuhihnatyöläisinä, suomalaisten lohtuina toimivat muiden suomalaisten tapaamiset ja viina. Viina auttoi unohtamaan yhteiskunnallisen kuulumattomuuden ja arvottomuuden ihmisenä.

Kyse kuulumisesta, hyväksynnästä ja olemassaolon oikeutuksesta, ovat arvojen mittarissa vakaat. Ne ovat jokaisen ihmisen tärkeimmät olemassaolon mittarit. 

Ihmisten tuomitseminen viinasta on useimmiten pelkoa ja ymmärtämättömyyttä.

Rakkautta on kuulla ihmisten hiljainen tai rankka huuto! Se voi olla hiljaisuutta, häpeää, katoamista, paljon puhumista, masennusta, itsetuhoisuutta, tarpeettomuutta, ohittamisen kokemusta ja paljon muuta.

Kumpi on pahempaa  – kuulua tai olla kuulumatta? Palaan sotatraumaattiseen. Kuten arkkipiispa Kari Mäkinen päivän puheessaan totesi, sovinto on mahdollista ottaa vastaan.

Sovinnon hierominen punaisten ja valkoisten välillä saattaisi olla myös aikamme mahdollisuus – menneisyyttä se tuskin muuttaisi, mutta saattaisi poistaa tiedostamattoman katkeruuden, jonka monet meistä ovat perintönä joutuneet mielissään säilömään.

 

 

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu