Romanikerjäläiset mustikkametsään!

Varhaisena sunnuntaiaamuna suunnistin kahden koirani kanssa espoolaisiin metsämaisemiin, mielessäni  sinisinä hehkuvat  mustikkamaat. Parkkeerasin autoni tutulle paikalle ja havaitsin, miten minua ennen yksi pakettiauto oli asemoitunut alueelle. Mielessäni kävin läpi metsästäjät, kantarellien poimijat, samoilijat ja tietenkin, metsiemme superfoodien etsijät. 

Kävely rauhallisella, kanervilta tuoksuvalla polulla, syketti mielelleni lepoa ja armoa huomiselle työpäivälle.

Eipä aikaakaan, kun korviini kantautui äänen melskettä, sanoja joita en tunnistanut. Totesin koirilleni, että ei hätää. Kuulostellaan.

Hetken kuluttua näin muutamia, punaisina viuhahtavia poimureita, sen jälkeen lippalakkeja ja huiveja.  Jäiköhän minulle mitään, manailin. Itse en käytä poimuria, vaan vasenkätistäni.

Äänet hiljenivät, kun meidät pongattiin. Kaksi koiraa ja ns. 'rahastuslaukulla' varustettu, kokardilippainen nainen, kenties pelästyttyivät heidät.

Etenimme hissukseen. Olin luvannut itselleni kerätä kaksi litraa mustikoita, ei muuta. Mietin, niinköhän niitä nyt enää löydän, kun tuo ihmisparvi on saalistanut kaiken.

Hissukseen keräilin sieltä täältä mustikan jos toisenkin, kunnes 1000 gr pyttyni täyttyi. Koirieni katseet kyselivät, kuinka kauan aioin viipyä mustien marjojen saalistajana. Makoilivat sammalmättäillä ja väliin nostivat päänsä kuin faaraon sfinksit.

Joo, nyt  loppui. Lähdetään.

Joukkio punaisine poimureineen  jatkoi. Näytti siltä, että poimijat eivät olleet romaneja, vaan aasialaisia.

Työteliästä kansaa, nuo aasialaiset. Suomen metsissä on nyt runsaasti ruokaa. Kuka ohjaisi myös kerjäävät romanit suomalaismetsien aarteiden etsintään.

 

 

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu