Käännekohtia suomalaiseen arkirealismiin

Odotimme presidentti Niinistön uuden vuoden puhetta. Perheemme koira ja kissa sekä lukematon määrä sukulaisiani. Olin malttamaton, sillä huolehdin kuten yleensäkin, että alkuvalmistelut toimivat.

Sitähän minun ei olisi tarvinnut, suomalainen perfektionismi tässä suhteessa ei petä.

Wau, mieshän on täysin uudistunut. Puhe ei katkeile ja sana sujuu. Puheopettaja, kiitos! Hyvää työtä.

Presidentti lukee tekstiään taululta, jota en näe. Myös ruotsiksi, koska maamme on kaksikielinen.

Hyvä niin, sillä, suomalaiset eivät osaa puhua, heidän täytyy nähdä tekstinsä. Erityisesti, ruotsinkielisen tekstin.

Sadan vuoden ylittänyttä Hannesta on helppo lähestyä. Hän on savolaisen huumorin yliaktuaari. Vanhan ihmisen ylitseriehunta ei tunnu rauhoittuvan.

Suomalaisen mentaalin käsittämisen aika on tullut.

Sodan jälkeen syntyneet ikäpolvet on käsite, joka on ja joka ei ole.

Kivulla kestimme vanhempiemme pelot, menetykset ja ahdistuksen. Surussa olimme kuin simpukat, sisäänkäpristyneinä. Elimme, kuin saarretut pedot.

On hyvä tunnistaa, miten pelot sairastuttivat ja turvattomuus surmasi ilon tulevasta.

Lapsihan ei luovuta. Hän jatkaa elämää. Traumatisoituneet, vuosien 1939 – 1944 lapset ja nuoret ovat yhä keskuudessamme. He ovat kasvattaneet uusia ikäpolvia, joiden tulevaisuudessa menneisyyden pettymykset ja menetykset edelleen ovat läsnä.

 

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu