Nuorten itsemurhat – työttömyyden rankinta arkea

Suomalaisen yhteiskunnan keskustelijat ovat useimmiten yläluokkaisia, hyvintoimeentulevia kansalaisia, joiden ajatuksen juoksu ja ymmärrys liittyvät enimmäkseen syyllistämiseen, syyllistämiseen ja lopulta vielä hymistelyyn.

Kun reaalimaailmasta kantautuu määrällisesti liikaa nuorten itsemurhia, on julmaa, että näiden nuorten vanhemmat yleisesti syyllistetään. Heitä syyllistetään joko huonosta kasvatuksesta, heikosta perimästä tai sukupolvien ketjusta.

Kyse on kuitenkin laajemmasta ongelmasta, jonka tutkimiselle ei tunnu porvarillisessa hegemoniassa olevan riittävästi tilaa. Vai voisiko olla? Myös vauraiden lapsilla saattaa olla ja on ehkä useastikin riippuvuusongelmia.

Seitsemänkymmentäluku tarjosi eväitä myös heikommin pärjäävien perheiden lapsille. Nuoret saattoivat luottaa siihen, että opiskelupaikka ei ole vain varakkaiden etuoikeus.  Valtion tukeman opintolainan turvin moni lahjakas nuori saattoi saada akateemisen tai ammatillisen tutkinnon.

On selvää, että akateemisen perheen lapset olivat useimmiten ensisijaisessa asemassa yliopisto-opintoihin. Perheen kulttuuriperimä antoi siihen paremmat edellytykset kuin vaikkapa työmies- tai maanviljelijäperheen lahjakkaan lapsen opintielle.

Luettuani Talouselämä -lehdessä  B. Wahlroosin ehdotuksia suomalaisen yhteiskunnan ylösajoon, kiukustuin. Sen jälkeen tunnstin, että kiukustuminen oli hyvä reaktio.

Hän provosoi tietoisesti suomalaista kansaa, vauraasta asemastaan. En usko, että mies on lainkaan tyytyväinen elämäänsä. Kun rahaa on paljon, rahan arvo kilpistyy kaikkeen muuhun kuin sydämellisyyteen. Björn W. on kadottanut ilon, jota voisi kokea vaikkapa perhosen pysähtyneisyydestä lapsuuskotinsa kivijalkaan.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu