Sukellus seitsemänkymmentäluvulle

Paluu neljänkymmenenvuoden takaiseen Suomeen saattaa tervehdyttää ajatuksiamme nykyiseen vertautuen. Itsestäänselvyyksien sosiaalista tukiverkkoa ei ollut. Ei ollut asumistukea, ei subjektiivista päivähoitoa, ei opintotukea tai -rahaa,(opintolaina kylläkin) ei kodinhoitotukea, ei pitkäkestoista äitiyspäivärahaa tai isyysvapaata.

Tosin tuolloin, tiukan paikan tullen, saimme kodinhoitajan joiksikin tunneiksi. Se tuntui hienolta.

Ennen, kuin esikoisemme sai kunnallisen jatkohoitopaikan, jouduimme hakemaan hänelle yksityistä hoitoa. Lehti-ilmoittelun avulla saimme mielestämme hyvä päivähoitopaikan, mutta valitettavasti kokemus osoitti, että lapsemme oli joutunut täysin vääriin käsiin.

Eräänä päivänä menin yllättäen noutamaan lastani kesken hoitopäivän, kun havaitsin, että hoitaja piti lastamme kylmässä parvekkeella, ns. nukkumassa vaikka oikeasti oli leikin aika. Otin välittömästi lapsemme pois häneltä, jäin itse palkattomalle vapaalle ja olimme pakotetut etsimään kunnallista päivähoitopaikkaa. Lopulta odottaminen palkittiin, tosin vasta puolen vuoden kuluttua.

Aloitimme perheenä opiskelija-asuntolassa, jonka silloinen vuokra oli n. 350 markkaa/kk. Silti, se oli vauvaperheellemme ylisuuri ja jouduimme ottamaan alivuokralaisen kaksioomme. Puolisoni opiskeli, mutta teki töitä samalla mm. Hesarin aamujakelijana, kahviloissa astiankantajana ja sairaalassa apumiehenä.

Kaikenlainen työ oli otettava vastaan. Lapsemme sai onneksemme nopeasti hoitopaikan opiskelijoille tarkoitetusta päiväkodista (vauvala) ja pääsin itse myös opiskelemaan.

Talous oli tiukoilla, silti onnistuimme säästämään ja iloitsemaan matkasta mieheni kotimaahan Ranskaan.

Toimeentulotukea emme edes tienneet olevan olemassa – tuskin olikaan. Pahimapaan ahdinkoon pienestä lähikaupasta (Kotisaari) onnistuin saamaan vastakirjan, jolla saatoin taata perustarpeiden hankinnan, kun rahat eivät riittäneet koko kuukaudeksi.

Aikamme on tarjonnut loistavat mahdollisuudet vauva-ajan hoitovapaalle ja myös jatkolle. Isyysvapaat ovat myös lapsen kasvun kannalta nousseet merkityksiin.

Suomalaisessa yhdenvertaisuuden mallimaassa, on tapahtumassa käänne. Se käänne on, ikävä kyllä, paluu menneeseen. Tosin ei onneksi (toivottavasti) kuitenkaan niin turvattomaan, jonka perheemme joutui kokemaan.

On kuitenkin hyvä ymmärtää, että valtion ja kuntien keinot rahoittaa lakisääteiset palvelut, eivät ajassamme enää mahdollistu saman suuruisina kuin ovat olleet viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Kiitos ahneuden, kiitos  valtapolitiikan.

Valtahierarkialle äänestäen mahdollistettu vastuu yhdenvertaisuudesta ei toteudu. 

Paluuta 1970 -luvulle en toivo. Myöskään 1980 -luvulla lapsilla ei ollut subjektiivista päivähoitoa. Vielä 1980 syntyneen lapsemme jouduimme viemään lehdissä ilmoittelun varassa löytyneeseen hoitopaikkaan.

Nuorinta vauvaamme hoiti alkuun sairauden takia työttömäksi jäänyt ratikkarahastaja, joka tarvitsi lisätuloja selviytyäkseen jokapäiväisestä. Onneksemme, hän oli turvallinen. Itkemään lapsi silti jäi jokainen aamu, kun oli pakko jättää.

 

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu