Suomalainen murhenäytelmä

Mitä helvettiä – hän huusi! Ei ole totta. Eiii olee toottaaa! Mies kuuli sanat;  työtäsi emme enää tarvitse. 

Espoon Saunalahdessa, kolmikerroksisen talon alakerrassa, mies huutaa suoraa huutoa.

Aika katoaa merelle. Uni kieltäytyy ymmärtämästä. Ei lohdutusta.

Mies hakkaa nettisivuja, yrityksensä varoituksia. Niitä ei ole.

Ei ole muuta kuin vaistot, joihin ei halunnut uskoa, ehkä olisi pitänyt.  Ei kai niihinkään niin paljon.

Joo, just, joo.  Maksan tätä kämppää, maksan entisen elämäni kakaroita, rakastan heitä, mutta miten mä nyt niistä selviän.

En siis, mitenkään!

Alkunäytelmä saattaisi toimia juuri noin.

Todellisuudessa, suhteita saatetaan selvitellä hyvässä uskossa. Silti, katkeruuden karvas kalkki kiemurtelee menneiden rakkaussuhteiden mielissä.

Tästä alkaa useimpien murhenäytelmien näyttämö.

Petetyksi tullut nainen miettii kostoa. Pettäjäksi tunnustaunut mies etsii lohtua.

Rakkaus on sivuseikka, kun parisuhteessa epäonnistuminen kostetaan.

 

 

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu