Miksi kätilötyö olisi muuta vuorotyötä tärkeämpää?

Mistäpäs minä tässä muusta puhuisin nyt, kuin omasta synnytyskokemuksestani.  No, en kuitenkaan. Silti totean, että pari synnytystä on tullut tehdyksi ja yksi keskenmenokin koettua.

Silti päätän puhua ensimmäisen synnytykseni vaiheista, jotka veivät hermoni, puolisoni hermot ja jopa ymmärrykseni kätilötyöstä.

Oli vuosi 1972, elokuun viimeinen päivä. Kuopion yliopistollisen keskussairaalan synnytysosastolle saavuttuani ensimmäisten, kivuliaiden supistusten saattamina, minut laitettiin lavitsalle, synnytyslavitsalle. Ensisynnyttäjänä, olin yksin. Puolisot eivät saaneet olla lohtuna. Kun kivut ylittivät ymmärrykseni, kätilö saapui komentamaan, että 'ei saa huutaa', muut pelästyvät.

Synnytyslavitsalla maanneena yli 24 h voimani olivat lopuillaan, ponnistupolttoja odotellessa. Kätilöt vaihtuivat, sympatiaa en kokenut, ainoastaan vihamielistä 'ei saa huutaa' – kommentointia. Lopulta, ponnistuspolttojen avullakaan vauvaa ei saatu ulos, päätettiin kutsua lääkäri.

Lääkäri totesi, että tämä nuori nainen ei pysty alatiesynnytykseen. Samalla minulta tiedusteltiin mahdollisen hengissä tulevan lapseni nimeä hätäkastetta varten.

Muistin pojalle nimen, en tytölle. Sen jälkeen tietoisuuteni katosi, kunnes heräsin tilanteeseen, jossa nyytissä oleva lapsi esiteltiin minulle lapsenani. 

On selvää, että kätilöiden työaika on aina ympärivuorokautista, mutta niin on sairaanhoitajienkin, lääkäreiden ja monien muiden ihmisten turvallisuudesta huoltapitävien ammattiryhmien.

Miksi juuri kätilöiden työ muutti pääministerin päätöksen?

Lestadiolasnaiset ovat synnyttäjien suurinta ryhmää.  On silti väärin, että vain omaan yhteisöönsä liittyvä ymmärrys kääntää suuria aaltoja.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu