Yksityisyrittäjä on uhanalainen laji!

Omakohtaisista kokemuksista ei ole helppoa puhua. On kuitenkin välttämätöntä, että puhutaan. Että saadaan sanotuksi koetut vääryydet. Että löytyisi kuuntelija.

Yksityisyrittäjyyteeni mielekkäällä ja nousujohteisella tiellä ei näyttänyt olevan esteitä ennen katastrofaalista yhdeksänkymmentälukua, joka raateli hyvin menestyneitä yrityksiä kuin heinäsirkkaparvet viljelyksiä. Niin kävi myös minulle. Kiitos valuuttalainan ja devalvaation! Kiitos Esko Aho ja Iiro Viinanen!

Naapuriyrittäjänäni, pitkään vaatealan erityisosaajana toiminut,  lepäili takahuoneensa sohvalla ja antoi laskupinojensa nousta huojuvina torneina.  Kaupan ovi ei käynyt, eikä rahavirtoja kassaan kertynyt.

Kaupan ovi ei enää käynyt myöskään omassa yrityksessäni. Pelasin pasianssia takahuoneessa ja odotin kellojen soivan. Lähialueella asuva Jussi Parviainen oli juuri tuolloin kokenut raastavan eron puolisonsa kanssa. Hän osti pikkupurkkeja pateita ja keskustelimme kuin heimoveljet konsanaan. Itselläni oli ollut rankka ero ennen yritykseni perustamista, joten olin hänelle läsnä.

Musta peitto laskeutui toivon ylle. Kaikki keinot ahdingosta selviytymiseen jäätyivät yksi toisensa jälkeen.

Epäonnistumisen arvottomuus leijaili mielessä, eikä sitä helpottanut lainkaan se, että alkupääoman takaajina olleet tekivät lähihyökkäyksiä syyttäjän roolissaan.

Muistan päivän, kun eräs takaaja (veljeni) tuli kotiini ja kehotti siivoamaan. Istuin tuolissani, joka tuntui sillä hetkellä ainoalta turvalliselta. Enkö ollut siivonnut kotiani – olin, mutta se ei sillä hetkellä ollut merkittävintä. Olihan minulla mahtavat lapset. Koirat, kaksi hienoa greyta. Kaksi upeaa maatiaiskissaa. Rakkaita kaikki.

Minulla oli kesämökkikiinteistö, joka oli myös panttina yritykseni lainoille. Pankki myi rakkaaksi tulleen paikkani alihintaan viereisellä tontilla mökkiään pitävälle veljelleni. Alunperin olin auttanut veljeäni ylipäätään hankkimaan mökkitontin, antamalla oman alkupääomani ostoa varten. Pankin veloittamaa ostohintaa en ole saanut tietooni.

Missään vaiheessa en kuitenkaan vajonnut syövereihin, vaan nousin kuin Feniks -lintu!

Aloitin psykologian opinnot Avoimessa yliopistossa. Sen kautta pääsin Mobile -projektin työntekijäksi.  Sittemmin olen joidenkin työttömyysjaksojen jälkeen työllistynyt ja edelleen olen töissä. Opinnot on jatkuneet pitkälle, mutta suru kaltoinkohtelusta on edelleen läsnä.

 

 

 

 

 

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu