Asenne, arvot ja talous – opintien vakavimmat esteet!

Lue, jos jaksat.

Suomi v. 1947

Kerron oman tarinani siitä, miksi jokaiselle, opinhaluiselle, lahjakkaalle lapselle, olisi hyvä turvata mahdollisuus saada koulutusta ja opiskella toivomaansa ammattiin, vanhempiensa varallisuudesta huolimatta.

Synnyin joulukuun lopulla maaseudulla, jossa ei ollut autotietä lähimpään kirkonkylään. Oli vain vesi-, jää-, tai kärrytie hevosille. Kylä eli myös ilman sähköä. Puhelimia ei ollut.

Kylällä asui joitakin lapsenpäästäjiä eli 'valekätilöitä', mutta perheessämme asunut isoisäni ei heitä syntymäni selvittäjäksi huolinut. Hän satuloi hevosensa ja lähti hakemaan virallisen kätilön kirkonkylästä. Matkaa kertyi hevosen reessä 15 kilometriä suuntaansa. Joulukuun 29. päivänä, v. 1947, jäät jo ilmeisimmin kantoivat, sillä hevosella päästeltiin oikotietä kirkonkylälle – josta kätilö napattiin kyytiin ihmeemmin kyselemättä.

Seitsemän vuotta syntymäni jälkeen, kylälle alettiin rakentaa autotietä. Muistan hyvin, miten koulumatkalla piti varoa kallioräjäytyksiä.  

Huolimatta siitä, että tieyhteys rakennettiin, linja-autoliikennettä saatiin odotella pitkään.

Neljännellä luokalla ollessani, opettajani ehdottivat vanhemmilleni, että hakisin oppikouluun. Siinä kohtaa, vanhempani hyväksyivät, että hakekoon tyttö. Olin pääsykokeissa ja tulin valituksi.

Valituksi tuleminen merkitsi kuitenkin sitä, että yön yli mietittyään, vanhempani päättivät, että heillä ei ole varaa kustantaa tytön opintoja kirkonkylässä.  Joutuisi siellä asumaankin. Ja eihän tyttöjä kannata kouluttaa.

Niinpä jäin (surullisena) kansakouluun. Kun koulu loppui, jouduin kotiapulaiseksi. Olin 15 -vuotias ja  hoidin vieraiden lapsia, laitoin ruokaa ja nukuin keittiössään, pukkisängyssä.

Nopeasti kyllästyin ja palasin kotiin.

Olin haaveillut lapsesta saakka arkeologin ammatista. Ammattihaaveeni kuihtui.

Jos haluat kuulla lisää, sekin on mahdollista.

 

 

 

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu