Nuori elämänsä kynnyksellä – kysymyksiä paljon, vastauksia vähän!

Sain aamulla klo 7.45 kännykkääni viestin abilta, tyttäreni pojalta.

Kysymys kuului, mentäiskö tänään syömään Sellon kiinalaiseen?

Tästä oli puhuttu jo viime viikolla. Olin luvannut, mutta yllätyin kellonajasta. Yleensä poika nukkuu pitkään.

Kieltämättä, hieman huolestuin.

Ehdotin klo 13, jolloin pahimmat ruuhkat on ohi. Hyvä, hyvä, tavataan klo 12.45 heidän kotipihallaan.

Ajelemme pieniä sivuteitä Selloon. Matkan aikana kyselen kaikenlaista. Pojan mielestä liikakin.

Olivat valvoneet kavereiden kanssa edellisen yön, pelaten. Valvotun yön jäljiltä hieman väsytti.

Kirjoitukset menivät hyvin, mutta vielä on pari lukionkurssia. Jäivät, kun ei jaksanut.

Niistäkin on jo nyt sovittu opon ja kuviksen opettajan kanssa.

Ikuinen kummastelija minussa miettii, miten ihmeessä tuo poika, jonka synnytyksessä olin mukana, jota kävin hoitamassa Irlannissa, jonka kanssa matkustin kaksin lentäen vaarallisilla reiteillä, istuu nyt vierelläni ja haukottelee.

Sellon kiinalainen on täynnä. Pöytää on mahdotonta saada. Kysyn astiankerääjätytöltä, voisiko hän nähdä missään vapaata. Hän toteaa. että ottakaa vaan tuo 'varattu' pöytä'!

Niinpä, saimme neljän hengen pöydän.

Ruokailimme levollisina ja nauttien.  Lopulta kysyin pojalta, mikä hänen elämässään on tärkeintä.

Miettimättä hän totesi. Läheiset.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu