Isovanhemmat lapsiperheiden avuksi – yhteisöasumisen uusi tuleminen!

Aikaamme leimaa yksilöllisyys. Yksinasuvien määrä kasvaa vuosittain. On eronneita yksinasuvia ja leskeksi jääneitä. Nykyisen asumistukimuutoksen takia, myös opiskelijat joutuvat valitsemaan yksinasumisen.

Nuoret lapsiperheet kamppailevat työn ja perheen yhteensovittamisen ajasta. On selvää, että väsymys on monen perheriidan ja eron syy. Myös lasten huostaanotot ovat hälyyttävästi lisääntyneet.

Pärjäämisen eetos estää usein avunpyytämisen. 

Kyseessä on jo pidemmän ajan ilmiö, joka vahvistaa pärjäämistä.

Kun lapset sairastavat, jomman kumman vanhemman on jäätävä kotiin. Useimmiten se on perheen äiti, jolle työstä poissaolo ei aiheuta niin suurta painetta kuin isälle, jolla on kenties isompi palkka ja suurempi vastuu.

Työnantajille lasten sairastelusta aiheutuvat poissaolot tuovat vuosittain isoja menetyksiä.

Entisinä aikoina Suomessakin suvun merkitys oli vahva. Isovanhemmat olivat lastensa ja lastenlasten tukena ja vastuunkantajina.

Yhteiskunnallisen rakennemuutoksen myötä, seitsemänkymmentäluvulta alkaen, nuoret muuttivat kauas lapsuusperheistään eikä isovanhempien apua ollut enää saatavilla.

Työssäni perheneuvonnassa, kuulin usein nuorten perheiden huolia siitä, miten omat vanhemmat ovat kaukana, eikä heitä haluta vaivata matkustamaan satoja kilometrejä.

Äkillisen ahdingon sattuessa, monilla ei ole ketään tukena. Vastuu siirtyy yhteiskunnalle, joka on jäykän hierarkinen ja saattaa pahimmillaan johtaa tarpeettomaan perheen leimaamiseen.

Jo tuolloin mietin, miten ajassamme olisi mahdollista yhdistää suvun eri ikäpolvia olemaan toistensa apuna ja tukena silloin, kun se luonnollisimmillaan on mahdollista.

Olen seurannut asuntorakentamista, jolla entisestään vahvistetaan erillistymistä. Asunnot ovat pieniä ja kalliita.

Näkisin hienona vaihtoehtona, että rakennuttajat tunnistaisivat yhteiskunnallisen 'väärään suuntaan' menevän kehityksen ja alkaisivat tuottaa kahden perheen asuntoja. Asuntoja, joissa isovanhempien olisi mahdollista asua itsenäisesti nuorten rinnalla. 

Toki varakkaammat voivat itse rakennuttaa kahden perheen asuntoja, mutta puhun nyt vuokra-asumisesta.

Valtion tuella olisi tärkeää aloittaa rakentaminen, joka tukisi yhteisöllisyyden merkitystä. 

Olen vakuuttunut siitä, että ikääntyvät isovanhemmat asuisivat mielellään lastensa lähellä ja luontevasti turvaisivat jälkeläistensä selviytymistä.

Sodanjälkeinen ikäpolvi, johon itsekin kuulun, on itsestään huolehtivaa, hyvävointista ja elää aiempia ikäpolvia vanhemmaksi.

Kyseessä on valtava potentiaali, joka helpottaisi niin nuorten perheiden selviytymistä kuin myöhemmin ikäihmisten omaa apua, silloin, kun heidän voimansa alkavat vähetä.

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu