Isäni sodat

Suomalaisen itsenäisyyden historiankirjoitusta löytyy monista pöytälaatikoista.

Isäni, joka ei juurikaan puhunut sotavuosistaan, oli kuitenkin kirjoittanut muistelmansa, jotka nyt pengoin arkistoistani.

Onneksi, hän oli tallentanut kokemuksensa sodista, jotka olivat hänelle elämän ja kuoleman kenttiä.

Tuskinpa olisin isäni sotakokemuksiin jaksanut nuorempana perehtyäkään. Sodathan oli jo käyty ja meillä nuorilla oli katse erilaiseen tulevaisuuteen.

– – –

Tänään 6.12.2018, itsenäisyytemme 101 -vuotispäivänä, luen isäni kirjoittamaa tekstiä. 

Teksti alkaa otsikolla 'Talvisota'.

Lokakuussa 1939 isäni, 25 -v., kutsutaan 'ylimääräisiin kertausharjoituksiin'.

Määräys oli kokoontua Varkauden kansakoululle, jossa puutteellisia armeijan varusteita jaettiin. Oli vain asetakki ja vyö. Kokardi piti laittaa omaan hattuun.

Koululta miehet vietiin juna-asemalle, jonne oli kerääntynyt pitkälle radan vartta saapunut saattajien joukko. Kun juna  lähti liikkeelle, yhdestä vaunosastosta kajahti laulu: "Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa, Sinuun koskea ei väkivalta saa".

Juna vei miehet Savonlinnaan, jossa he marssivat kaupungin lyseolle järjestäytymään.

Isästäni tuli Jalkaväkirykmentti 35:n ensimmäisen pataljoonan konekivääriampuja, jota tehtävää hän toteutti talvi- ja jatkosodan ajan.

Savonlinnasta miehet vietiin junalla kohti Karjalan rajaseutua – 'sinne jonnekin'. He majoittuivat telttoihin, synkkään korpeen Impilahden ja Suistamon pitäjien rajamaille, jossa tekivät linnoitustöitä.

Lopulta piti lähteä liikkeelle, kun Stalinin ja Molotovin käskystä vihollisjoukot alkoivat uhkaavasti lähestyä. Ensimmäinen vihollisen pommilasti tyhjeni suomalaisten niskaan Uuksujärven kylässä.

Joulukuun 16 -17. päivinä isäni pataljoona taisteli vihollisosastoa vastaan ja voitti. Siitä he saivat rohkeutta ja itseluottamusta.

– – –

Isäni äiti kuoli helmikuun 3. ja isälleni myönnettiin vapaata hautajaisia varten.

Muutama päivä, ennen hautajaisiin lähtöään, isäni, vartiossa ollessaan, haavoittui vasempaan ohimoonsa ja hän uskoi jo lähtevänsä äitinsä mukana ikuisen rauhan maahan. 

Äitinsä hautajaisissa, isälläni on valkoinen sidos päänsä ympärillä. Vanhempi veljensä Heikki, seisoo äitinsä kirstun vierellä. Seuraavana päivänä hän kaatui.

Sota jatkui avoimessa maastossa. Suojana oli vain lumi, joka vihollisen tykkitulen seurauksena muuttui mustaksi. Monet isäni aseveljet joutuivat luovuttamaan vartiopaikkansa ja nukkuvat nyt ikiunta sankariahudoissaan.

Maaliskuun 13. päivänä 1940, isäni nousi seisomaan konekiväärinsä viereen ja katseli etumaastoon. Venäläiset sotilaat siinä keräsivät aseitaan ja kaatuneita sotilaitaan.

Sota oli päättynyt, mutta rauhanehdot eivät olleet vielä selvillä.

– – –

Jatkosota alkaa 1941.

Isäni muistelee jatkuvaa marssimista. J.R. 30:n II pataljoonan marssia Leppävirralta Varkauteen n. 20 km:n matkan. 

10. heinäkuuta 1941 alkoi marssi kohti Sortavalaa. Isäni oli ryhmän nuorin ja miettikin, että nuoria säästettiin nyt pahimmilta hyökkäyksiltä.

Venäläisten vastarinta oli sitkeää. Silti, kylä kylän jälkeen ne joutuivat perääntymään.

Suomalaiset etenivät hyvässä järjestyksessä ja ylittivät Syvärin.

Syksyllä taistelut kävivät kiivaina. Monet pohtivat, mitä tästä lopulta tulee. Oltuaan jo Gawrilowskajassa, oli joukko-osasto jäämässä vihollisen saartamaksi. Kiväärinjohtaja, kersantti Häikiö, näki ajoissa tilanteen ja johti joukot pois ennen saartorenkaan sulkeutumista.

Hyökkäyssodan käyminen oli raskasta ja uuvutti monet.

Lopulta, hyökkäyssota päätettiin lopettaa ja kaivauduttiin asemiin.

Kiduttava asemasota (11.1.1942 – 1.6.1944) kestikin sitten puolitoistavuotta, jonka ajan isäni toteaa olleen tylsää vartiointia etulinjan pesäkkeissä.

Vartiovuorojen lomassa saattoi tehdä puhdetöitä, joita sitten vietiin lomamatkoilla kotiin.

Monet lapset saivat isänsä veistämän keinuhevosen tai isoäiti puisen joulutähden.

Isäni oli mm. hevosten kengityssepän opissa ja loppuajan toimikin oppi-isänsä keralla rykmentin hevosten kengittäjänä.

Isäni oli myös laulukuorossa ja opiskeli kuoronjohtamista. 

– – –

Siviilissä, isäni kävi taistelua, jota kutsun selviytymiseksi.

Mielialojensa vaihtelut, yölliset painajaiset ja oman paikkansa löytyminen yhteiskunnassamme, eivät olleet helppoja. Isänsä velvoittama maanviljelys ei häntä kiinnostanut. Niinpä hän kehitti useita erilaisia työmalleja.

Kauppias, taksiyrittäjä, seppä, toimittaja, historioitsija, kanttori jne.  Lahjakas mies, jonka unelma musiikin monitaitajasta jäi sotatantereille. 

Lapsia syntyi parin vuoden välein, joista itse olen keskimmäinen.

Olin 'isän poika', vaikka tyttö olenkin.  Isä oli minulle turva ja läheisyys. 

– – –

Kiitän isääni (1.9.1914 – 05.10.2005) suuresta rakkaudestaan ja voimastaan, jonka hän ehdottomasti antoi isänmaansa hyväksi.

 

 

 

 

 

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu