Arvovalintoja ja asennevammoja

Olen kunnallisvaalikentällä puhunut kivusta, jonoista ja yksinäisyydestä. Näiden kaikkien asioiden vähentäminen on vaativa tehtävä, jota pidän välttämättömänä.
Yksilön vastuuta korostavassa yhteiskunnassa monet ovat sitä mieltä, että nämä asiat ovat jokaisen omalla kontolla. Vaalikampanjoinnin yhteydessä olen saanut
todistaa monenlaisia ihmisten reaktioita. Kun eräälle miehelle luin sloganiani, hän alkoi itkeä ja totesi:” Yksinäisyys. Olen niin yksin.” Ihmettelin hetken ja
yritin lohduttaa, mutta sanoja ei löytynyt.

Monien on vaikea ymmärtää, miten kipu, jonot tai yksinäisyys liittyvät politiikkaan. Voin
kertoa, että mitä suuremmassa määrin. Yksityisiä ja julkisia terveydenhuoltopalveluita vertaillaan jatkuvasti. Usein kuuleekin todettavan:
”Hoida itsellesi vakuutus, niin hoitoon ei tarvitse jonottaa. Pääset heti pois hoitojonoista ja kipukin lähtee äkkiä.” Mutta eihän yhteiskunnan niin
pitäisi toimia, että ihmiset jaetaan A ja B-luokan kansalaisiin. On kunnan tehtävä järjestää peruspalvelut mahdollisimman tasapuolisesti.

Yksinäisyydestä kärsiville annetaan vielä helpompi vastaus: ”Mene muiden ihmisten
luokse.” Se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Hyvinvointisosiologian professori Juho Saari kirjoittaa kirjassaan Yksinäisten yhteiskunta, että
yksinäisyyttä ei pidä pyrkiä selittämään vain sairauksiin tai sosiaalisiin taitoihin liittyvänä yksilöllisenä ominaisuutena. Yksinäisyydellä on Juho
Saaren mukaan yhteiskunnallinen luonne, joka kytkeytyy vastavuoroisuuden ja solidaarisuuden käsitteisiin. Saaren tutkimuksen perustalta on syytä kysyä,
mitä reiluus merkitsee sellaisessa yhteiskunnassa, jossa raha ja status yhä keskeisemmin määrittävät myös sosiaalisia suhteita. Onko reiluus sitä, että
heikompiosaiset myöntävät reilusti oman tappionsa? Ei tappioon pidä tyytyä. Siitä on opittava ja sen jälkeen on tehtävä korjaavaliike.

Kyse on yhteiskunnan asenteista ja arvovalinnoista. Toisin sanoen politiikasta, jonka pitäisi pystyä
turvaamaan ihmisen hyvinvointi.