Yhteistyön ja ihmisoikeuksien puolella – CND viikon kokemuksiani

Mukanaolo YK:n huumausainetoimikunnan, CND:n, kokouksessa tarjosi minulle mahdollisuuden pysähtyä pohtimaan huumetilannetta ja siihen liittyviä globaaleja haasteita. Ensimmäiset päivät koin olevani kuin Liisa Ihmemaassa. Energiaani meni siihen, että olen valtavassa YK:n Wienin toimipisteessä oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Siihen, että hallitsin Plenaryt, Cowt, Informaalit, sivutapahtumat ja muut erilaiset kokoustermit. Lisäksi oma roolini eri paikoissa ja matkaraportin kirjoittaminen vaativat alkuun paljon aivotyötä.

Moni asia pohditutti. Esimerkiksi se, miten me Suomessa näemme huumeiden käytön rangaistavuuden ongelmallisena ja ajoittain vertoamme WHO:n ja muiden globaalien toimijoiden vetoomuksiin toimia, jotta Suomen huumepolitiikka ottaisi oikean suuntaisia askelia. Plenaryn puheenvuoroissa nousi esiin se, että eri maissa asiat ovat hyvin eritavoin. Esimerkiksi julmaa on se, että kuoleman tuomioita käytetään joissakin maissa yhä.  Kokonaisuutta kuunnellessa Suomessa moni asia on hyvin.

Osallistuin useisiin sivutapahtumiin, jotka ovat tärkeitä tiedon jakamisen ja keskustelun foorumeja. Sivutapahtumissa keskustelua käytiin haittoja vähentävän työn merkityksestä, yhteistyöstä valtioiden ja kansalaisyhteiskunnan välillä, huumeista ja salatusta verkosta, opioidikriisistä, huumehoidoista ja naisten asemasta. Näkökulmat asioihin vaihtelivat riippuen keskustelijoista. Erityisesti mieleeni painui tarina Filippiiniläisestä vankilasta, jossa naisia oli koulutettu ymmärtämään lainsäädäntöä ja ihmisoikeuksia, jotta he voivat tulevaisuudessa toimia omaa asemaansa yhteiskunnassa vahvistaen sekä hoitaen omaa edunvalvontaansa Filippiiniläisessä vankilassa.

Toisen mieleeni painuvan puheenvuoron piti huumeiden käyttäjä Aasian huumeiden käyttäjien verkostosta. Puhujan ulkoinen olemus vaikutti enemmän ministeriltä kuin huumeriippuvaiselta. Hän totesi, että olen käyttänyt huumeita 30-vuotta ja viimeksi tänään aamulla. Pohdin, että Suomessa tuossa vaiheessa olisi alettu pohtimaan hänen toimintakykyään ja riippuvuuden astetta. Nyt niin ei käynyt. Puhuja peräänkuulutti huumeiden käyttäjien kuulemisen merkitystä sekä sitä, että valtaapitävät ihmiset antaisivat huumeiden käyttäjille tilaa. Ihailin huumeiden käyttäjän rohkeutta ja suorapuheisuutta. Tätä asennetta tarvitsemme Suomeen. Jos joku käyttää, ei moralisointi ole oikea tie. Puhujan sanoin: ”Yhteiskunta kuulostaa äidiltäni. Äitini sanoi, että älä käytä huumeita. Tekin sanotte niin. Kuitenkin käytän. Äitini mielestä syy ei ole minussa vaan kavereissani. Tekin osaatte sanoa syitä. Miksi ette kysy minulta?” Jäin pohtimaan A-Studiota, jonka kasvottoman huumeiden käyttäjän tilannetta analysoitiin välittömästi. Mikä hyöty on analyysistä, kun keskustelu käytiin noin pinnallisesti? Pohdin myös sitä, kuinka rohkea pitää olla sanoessaan käyttävänsä huumeita, ja kertoessaan tuttujen kuolemantuomioista Aasiassa.

Suomen ja järjestöjen näkökulmasta ajattelen, että osallistumiseni CND:n kokoukseen lisäsi Suomessa kokouksen näkyvyyttä ainakin huumepolitiikkaa seuraaville ihmisille.  Näen, että Suomen tulee olla monipuolisen edustuksen kanssa mukana huumausainepolitiikkaa koskevassa keskustelussa. Laajoja kokonaisuuksia tulee ymmärtää eri näkökulmista. Hyviä käytäntöjä on syytä jakaa ja yhteistyötä tulee tehdä. Suomessa järjestöillä on merkittävä rooli päihdepalveluiden tuottamisessa. Siksi onkin hyödyllistä, että myös järjestöillä on mahdollista vaihtaa ajatuksia parhaista mahdollisista päihdepalveluista muiden maiden edustajien kanssa, sekä kuulla asiantuntijoita.

Kansainvälisesti ihmisoikeuskeskustelun äärilaidat ovat kaukana toisistaan. Suomi kulkee kultaista keskitietä. Suomen yhteistyön ja konsensuksen toimintatapa on kansainvälisesti menestystarina sektorillaan. Meillä keskustelussa asioiden mittakaavat vaihtelevat huomattavasti, pelkoa on paljon, ja keskustelussa sekaisin menee kokeilu-, satunnaiskäyttö ja ongelmakäyttö. Rajaviivoja pyritään piirtämään liian vähällä tiedolla. Kontrollipolitiikka yhdistettynä innovatiiviseen, matalan kynnyksen sosiaali- ja terveystyöhön toipumisorientoituneesti sekä haittoja vähentävästi on joka tapauksessa huikea esimerkki suomalaisesta konsensukseen pyrkivästä politiikasta.

Jotta Suomen huumepolitiikka voi kehittyä inhimillisempään suuntaan tarvitaan avointa keskustelua. Keskustelua pitäisi käydä laaja-alaisesti niin tutkijoiden, sosiaali- ja terveysviranomaisten kuin poliisin sekä huumeiden käyttäjien, kuten käyttäjäyhdistys Lumme ry:n edustajien, ja toipujien kanssa. Huumetyö on sektorina sellainen, että akateeminen lääketiede tai sosiaalipoliitikot eivät voi ratkaista yksin sektoriin liittyviä haasteita.  Avoin laaja-alainen keskustelu luo pohjan huumetyön kehittämiselle. Olisiko TV:ssä huumeillan aika?