Lost Boys -dokumentissa välittäminen ja huumehaasteet esillä

Katsoin aikanaan Reindeerspottingin – pako Joulumaasta (2010) ja nyt Lost Boys -dokumenttielokuvan (2020). Lost Boys sai ensi-iltansa 25.9.2020. Huomaan, että vuodet huumetyön parissa ovat muuttaneet minua ja tapaani suhtautua asioihin. Monelle keskustelukaverilleni elokuvien kohtaukset ovat aiheuttaneet yökötystä, ahdistusta ja epätodellisuuden tuntoja. Myös moraalia ja etiikkaa on pohdittu siitä näkökulmasta, että voiko tällaista näyttää. Elokuvan jälkeen minun piti työstää ja pohtia elokuvaa ennen kuin siitä pystyin ajatuksiani kirjoittamaan.

Minä ajattelen, että molemmat elokuvat kuvaavat huumemaailman arkea ja elokuvan päähenkilöiden ystävyys näkyy, huolimatta siitä, että moni toipuja on kommentoinut minulle, ettei huumemaailmassa ole ystäviä. Nuoret miehet kasvoivat huumemaailmassa yhdessä, ja lopussa jokaisen elämän suunta oli huolestuttava. Yksi nukkui pois, riippuvuus ja mielen haasteet näkyivät elokuvassa ja vankila oli selvästi kaikkien arkea, myös Janin, ennen hänen kuolemassa.

Reindeerspotting kertoi rovaniemeläisen nuorisojoukon elämästä kovien huumeiden ja rikosten ympärillä. Dokumentissa Jani on menettänyt elämästään viisi vuotta huumeille ja kädestään kaksi sormea velkojille. Hän tahtoo pois Lapista ja pois omasta elämästään. Tuon dokumentin jälkeen kului kymmenen vuotta ennen jatko-osaa, Lost Boys’ia. Tilanne on osittain sama, mutta huumemaailma ja elämäntapa ovat muuttaneet nuoria miehiä ja he ovat päätyneet Thaimaahan ja Kambodzhaan. Miehet viettävät aikaansa vuosia huumemaailmassa kavereina, kunnes kuolema erottaa. Huumeiden käyttäjien kaveruus ja yhteenkuuluvuus ovat minusta tärkeitä näkökulmia, vaikka katsoin Lost Boys’ia ammattilaisen silmin havainnoiden huumeiden käyttäjien elämäntapaa ja yleensä huumeriippuvuutta.

Elokuvan ohjaajan Joonaksen rooli on minusta erityinen. Hän palasi seikkailusta kotiin Suomeen, mutta välitti Kauko-itään jääneistä kavereistaan sen verran, että halusi palata tutkimaan Janin kuolinsyytä ja selvittämään, mitä tapahtui. Samalla hän lähetti toisen kavereistaan kotimatkalle huonossa henkisessä kunnossa. Totuutta Janin kuolemasta ei ehkä koskaan saada tietää, mikä on yleistä huumekuolemissa. Kuitenkin huumeiden, seksin ja henkisen ja fyysisen huonovointisuuden sisältämä tositarina hiljaisine kuvauksineen vankilan seinämästä pakottaa miettimään ja pysäyttää varmasti jokaisen katsojan.
Huumemaailman elämäntyyli voi imeä mukaansa niin sinun kuin minunkin lapsen. Siksi jokaisella aikuisella tulee olla valmius keskustella huumeasioista lasten ja nuorten kanssa silloin, kun he ottavat aiheen puheeksi.

Dokumentissa juhlat loppuivat kuolemaan. Elokuvan loppukaneetti ihmisen muuttumisesta ja toiveesta, että kaveri kuolisi, on yleinen huumeriippuvaistenläheisten suusta. Se ei tarkoita sitä, etteikö ihmisestä välittäisi. Se tarkoittaa sitä, että on huomannut huumeriippuvaisen persoonan muuttuneen tuntemattomaksi itselleen. Se rakas ihminen tulee esille enää harvoin. Hetkittäin mielessä vilahtava toive huumeriippuvaisen läheisen ihmisen kuolemasta aiheuttaa paljon syyllisyyttä ja häpeää: ”Miten voin ajatella näin?”
Lopulta hyvät muistot ja ajat jäävät mieleen. Itse uskon, että ne hyvä ajat ja niiden aikojen ystävyys saivat myös Joonaksen työstämään dokumenttielokuvansa loppuun.

Huumemaailman elämäntyyli on raskas ja ei niin kivaa, kuin hetkittäin näyttää. Kun oma kaveri tai ystävä menehtyy huumeisiin, haluaa saada tietää totuuden kuolinsyistä. Voi olla, ettei totuutta aina löydy, mutta ilman totuuttakin elämä jatkuu. Joka tapauksessa dokumentti osoitti, että huumehaasteisiin tarvitaan ratkaisuja ja resursseja. Huumemaailmaa ei pidä ihannoida. Siinä maailmassa arkea on ihmisoikeusloukkaukset, suru ja kipu. Läheiset puolestaan ovat aina huolissaan huumeriippuvaisista rakkaistaan. Pidetään huolta toisistamme.