Solidaarisuutta Toivon päivänä! 

Moni meistä suomalaisista meinaa vaipua epätoivoon, ja etenkin tämä koronakevät alkaa tehdä tehtävänsä. Moni kokee voimattomuutta ja tuntee tämän koronamaratonin kestäneen liian kauan. Itselläni edessäni on ensimmäinen Toivon päivä – ilman Toivo-enoani. Edelleen lämmin osanottoni rakkaille sukulaisilleni. Haluan muistuttaa myös itseäni, että surun ja menetyksen kanssa voi oppia elämään. Siitä ei tarvitse toipua. On hyvä muistaa myös, että niin kauan kuin sairastava rakas ihminen elää, on toivoa. 

Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Näin on myös työssäni. Aika ajoin huumemaailman karu todellisuus vyöryy päälle, ja moni rakastava läheinen tuntee jäävänsä elefantin painon alle kuin Ellinooran laulussa konsanaan. Tämä paino tekee kipeää, eivätkä sitä muut näe. Itse asiassa kaikkien painolastien, elämän arpien ja haavojen ei pidä olla esillä laajamittaisesti mediassa. Niitä on syytä näyttää vain niin paljon, että voi itse saada ja jakaa vertaistukea haluamansa verran. Tämä on pisarasydämen, hiljaisen merkin syvä ajatus. 

Taustalla on myös ajatus, että ihminen on joutunut tahtomattomaan uuteen, kovaan asemaan huumeita käyttävän läheisenä. Kova asema kasvattaa niin hyvässä kuin pahassa katsomaan maailmaa ja ymmärtämään sen useita ulottuvuuksia. Sydän särkyy, ja kaipaus on läsnä. Pisarasydän on hiljainen merkki. Se kertoo solidaarisuudesta läheisten kesken. Kun näet merkit, voit nyökätä rohkaisuksi. Merkin kantaja ansaitsee solidaarisuutta, vertaistukea ja hymyn. Ollaan positiivisia ja pidetään toivoa yllä.